Perheeseemme syntyi elokuun alussa pieni poika. Tuota pientä ihmettä saimme pitää käsissämme pitkän ja hartaan odottelun jälkeen. Tunne oli ja on sanoin kuvaamaton. Jos emme olisi tuota pikkuista saaneet, niin adoptio ei olisi ollut mahdollinen, vaikka kaikki elämän puitteet ovat kuin luodut vauvaa varten. Olen 47 vuoden ikäinen ja kaikkien adoptio-organisaatioiden mielestä liian vanha isäksi. Isävalmiudet häviävät näiden organisaatioiden mukaan 46 vuoden kohdalla, syntymäpäiväaamuna tarkalleen.

Käynnissä olevat jääkiekon MM-kisat ovat osoittautuneet yllätyksellisiksi. Jääkiekon kääpiösarjalaiset Tanska, Norja ja Sveitsi ovat kaataneet jääkiekkoilun suurmaita. Yllätyksellisyys on monien mielestä ollut "katastrofaalista". Samoihin aikoihin on kerrottu, että Hjallis Harkimon mielestä jokerijoukkueen kuuluu voittaa kotoisessa SM-liigassa, jos sen pelaajabudjetti on isompi kuin muiden seurojen. Kirjoittelusta päätellen ihanteellisinta jääkiekkoa pelataan kaukalossa täsmälleen ennakoidusti eurovoimasuhteiden mukaan. Valmentajat ja pelaajat voisivat käsikirjoittaa omat kommenttinsa haastattelua varten jo etukäteen. Taklaamistakin voisi vähentää, niin ei tulisi niin paljon mustelmia.

Vuoden 2011 eduskuntavaalien valmistelu ja ehdokasasettelu on täydessä käynnissä. Vaalien lähestymisen huomaa pöydälle jäävistä uudistuksista, poliitikkojen uusista stailaajien toteuttamista hiusluomuksista sekä ärhäköistä puheenvuoroista, joita televisiomedia jostain syystä myös tihenevästi esittää. Ehdokasasettelun alkamisen voi huomata erilaisista kutsukirjeistä ja tukijoukkokutsuista sekä ”tavataan muuten vaan Kolmen Sepän patsaalla” -tyyppisistä ryhmäviesteistä. Polkom-toimittaja Pekka Ervasti liikkuu eduskunnan käytävillä tavallistakin tarkkaavaisempana ja noteeraa kaikki tunnetut vieraat, jotka eivät parlamentissa vaikuta - vielä.

Sosiaalisen median aikakaudella erilaisia yhteisöjä syntyy pikavauhdilla. Ruotsalaista maitoa ja sinappia vastustavia yhteisöjä ei tarvitse etsiä, niihin törmää melko varmasti ihan etsimättä. Homoliittoja, ampuma-aseita, koulutuksen maksullisuutta ja vaikkapa lakko-oikeutta voi näppärästi vastustaa tutuissa verkkoyhteisöissä. Väkimäärät kasvavat yhteisöissä rivakasti. Voiko yhteisöllisyys sittenkin Suomessa hyvin?

Kuuntelin junassa keskustelua, jossa harmiteltiin perinteisen yhdistyksen kuihtumista ja virtuaalimaailman haitallisuutta yksilöllistymisen lisääjänä. Näiden kahden kehityssuunnan välillä nähtiin myös syitä ja seurauksia. Alueyhdistyksen hallitukseen ei saatu jäseniä eivätkä talkootkaan olleet pariin vuoteen vetäneet väkeä. Edessä oli yhdistyksen lopettaminen. Tulevina vuosina tällaiset tarinat tulevat tutuiksi monelle. Suomalaisten halu vaikuttaa yhdistysten ja seurojen kautta on merkittävästi vähentynyt kuuden viime vuoden kuluessa. Samoin ajankäytössä tapahtuneet muutokset nakertavat pohjaa perinteisten yhteisöjen toimintamallilta. Seuraavan viiden vuoden kuluessa moni yhdistys kamppailee olemassaolostaan ja aktiivisista toiminnan vetäjistä käydään kovaa taistelua. Kiireen kasvaessa työ ei jousta, mutta vapaa-ajan yhteisölliset aktiviteetit sitäkin varmemmin.

Moni suomalainen tuntee omalääkärinsä ja hoitosuhde on tuottanut hyviä kokonaistuloksia. Pääkaupunkiseudun muutamassa kunnassa omalääkärin rinnalla on jopa omahoitaja, jonka kanssa ensin mietitään hoitotarpeita ja niiden kiireellisyyttä. Tuttavani kokemus on ollut kovin kiittävä, useasti ollaan päästy pintaa syvemmälle eli pystytty vaikuttamaan terveydentilan syihin seurausten lisäksi. Mitä pitäisi tapahtua, jotta suomalaisilla olisi myös omapoliitikko, joka tuttuna ja läheisenä todella toteuttaisi edustuksellista demokratiaa edustamalla omien valitsijoidensa tahtoa?

Viime päivinä sosiaalinen media on ollut otsikoissa kahdessa yhteydessä, politiikan välineenä ja foorumina sekä erään yhteisön, Facebookin, uusien käyttösääntöjen tiukkuudesta keskusteltaessa. Poliitikot ovat jalkautuneet erityisesti Facebook -yhteisön osaksi kiitettävällä vauhdilla eurovaalien lähestyessä. Puolueet ovat olleet asiassa instituutioina passiivisempia, osallistuminen on lähinnä seurausta yksilöiden aktiivisuudesta. Myös esielektronisen kauden kasvatit ovat opetelleet uusia viestimisen ja läsnäolon tapoja kiitettävästi, tosin periaatteellista kelkasta jättäytymistä tapahtuu myös runsaasti. Edelläkävijät ovat tyypillisesti omien ihmissuhdeverkostojensa vahvoja vaikuttajia ja juuri edelläkävijät muodostavat keskeisesti sosiaalisen median käyttäjäkunnan. Tämä vaikuttamisen ketjuajattelu tekee sosiaalisesta mediasta erityisen kiinnostavan puolueille. Käytännössä muutama mielipidevaikuttaja jakaa viestiään nopeasti maksutta tuhansille, ainakin teema- ja otsikkotasolla. Varsinaisen vaikuttamisen kannalta otsikkotaso ei kuitenkaan pitkälle kanna, vaikka saattaa pintatason kontakteissa kevyesti päihittääkin maksetun mainonnan pintatason kontaktit olemattomilla kustannuksillaan. Sosiaalisen median rakenteessa täytyy olla muuta kiinnostavaa.

Taantuman uhatessa uutisotsikoihin päätyvät tiedot irtisanomisista, lomautuksista ja tehtaiden alasajoista. Uutiset ovat todellisia, mutta silti vain osa todellisuutta. Samaan aikaan moni yritys on palkannut jopa useita satoja uusia työntekijöitä, esimerkkeinä vaikkapa Konecranes ja Osuuspankkiryhmä (eli nykyinen OP-Pohjola). Näitä ei uutisoida edes ”kainalojuttuina” lehdissä saati pääuutisina, vaikka kyse on kokonaisuuden kannalta normaalista ja samalla positiivisesta vastaliikkeestä työmarkkinoilla. Miksi? Puheet irtisanomissuojan parantamisesta kuulostavat oikeilta vastauksilta vääriin kysymyksiin. Elämme aikaa jolloin pitkät, elämän kestävät työsuhteet ovat historiaa eikä kukaan tule jäämään eläkkeelle siitä työpaikasta, johon opiskelujensa päätteeksi ensin sijoittui. Yhtämittaisesta lineaarisesti kehittyvän työuran ihannoinnista on syytä päästä irti ja ryhtyä tukemaan joustavaa siirtymistä työsuhteista toiseen ilman pätkätyömentaliteettia ja työttömyysleimaa. Kyse ei ole välttämättä huonommasta tulevaisuudesta, ainoastaan erilaisesta. Media on parin vuosikymmenen verran ohjannut keskeisellä tavalla suomalaisten käsityksiä kansantalouden tilasta ja tulevaisuudesta. Myös hyvät uutiset ovat luonnollinen osa ajankuvaa ja vastuullisuus edellyttää työmarkkinamuutosten symmetristä käsittelyä median keskeisiltä toimijoilta.

Suuret megatrendit ja niiden ihmettely on aiempaa tiiviimmin täyttänyt median sivuja sekä minuutteja. Ikääntyminen, ilmastomuutos, energialähteet ja talouden painopisteen siirtyminen Aasiaan tulevat pääsääntöisesti käsitellyiksi suurina spektaakkeleina, erillisinä tavallisten ihmisten arjesta. Ne näyttävät syntyvän ja vaikuttavan jossain kaukana, tosin niiden jälkimaininkeja voi kokea myös täällä pohjoisessa. Modernin kaudella pysyvyyttä luoneet suuret järjestelmät, kuten kommunismi, ovat menettäneet niille kuuluneen paikkansa elämän suurina vakautta tuovina rakenteina. Tyhjiötä tuntuvat täyttävän kaikki suuret tapahtumat, liikkeet ja muutokset, megatrendit mukaan lukien. Teknologian kehityksen diskurssi viittaa samalla tavoin suureen ”olioon”, jota ei voi ohjata, vaan ainoastaan sopeutua sen tuotoksiin. Julkinen keskustelu täyttää huomaamattaan tuota tyhjiötä, sillä sen täytyy tarjota suurempia konteksteja ihmisille, jotka niitä sukupolvesta toiseen kuitenkin hakevat.

Suomi ja suomalaiset ovat sosiokulttuuristen tutkimusten mukaan edelleen  pidättyväisiä, vaatimattomia ja nykyiseen olotilaansa tyytyväisiä. Vaurauden kehittyessä kulutus kasvaa, mutta muotikauppa ei vielä viime vuosina ole hyötynyt kasvaneesta eurovirrasta siinä määrin kuin manner-eurooppalaiset esimerkit ovat antaneet olettaa. Muutos on kuitenkin jo ovella ja itsensä toteuttamisen sekä oman persoonallisuuden esittämisen trendit tekevät kohta tuloaan. Miten muotikauppa valmistautuu lähivuosien kasvun mahdollisuuksiin? Mihin sen pitäisi varautua?

Finnish people's roots have been in traditional communality, and in times of great historical upheaval the population has rekindled the fire together and survived. Christianity and the co-op ideology, for example, have had a stronger impact on Finnish culture than the rest of Europe throughout the 20th century, and the changes that happened in Finland after WW2  were not as great as those on the Continent.  Not until the second half of the 1990s did Finland enter an era in which its homogeneous culture came under pressure from different cultures and ways of living.

Suomalaisten juuret ovat olleet perinteisessä yhteisöllisyydessä. Historiamme suurissa käännekohdissa kansa on puhaltanut yhteen hiileen ja selviytynyt. Esimerkiksi kristillisyys ja osuustoiminnallisuus ovat näkyneet kulttuurimme ainesosina muuta Eurooppaa vahvemmin koko 1900-luvun ajan. Sodan jälkeinen aika toi muutoksen tuulia meille niin kuin muuallekin, mutta vähäisemmässä määrin kuin manner- Eurooppaan. Vasta 1990-luvun jälkipuoliskolla ajauduimme kauteen, jolloin yhtenäiskulttuuri on todella kohdannut elämäntapojen ja kulttuurisen erilaisuuden paineen.

Teknologian kaupallistamisen onnistuminen mitataan liikevaihtona, -voittona, asiakasmäärinä, markkinaosuuksina sekä markkinoille tulon nopeutena. Kaupallistamattomalla teknologialla ei ole olemisen oikeutta muualla kuin tutkimus- ja kehitysympäristössään. Onnistuminen riippuu siitä, miten hyvin teknologiset ratkaisut on sovitettu ostaja- ja käyttäjäkunnan tarpeisiin, toiveisiin, käyttöympäristöihin, tilanteisiin sekä latenttina vaikuttaviin tärkeämpiin arvopäämääriin. Akuutit, asiakkaankin tunnistamat B2B-tarpeet ovat tuotekehittäjille helppo tuotekehitysprojektin kohde. Entä kun kyseessä on kuluttaja, jonka hahmottumattomiin tavoitteisiin vastaamalla teknologia voisi luoda poikkeuksellisen arvokkaita ratkaisuja? Tai kun teknologian levittämiseen tarvitaan monimutkaista ja -portaista kuluttajavaikutusta? Ympäristöteknologian tuotekehityshankkeiden tulevaisuus ei ole yksinomaan sitä, että tuoteideat ja –konseptit toimitetaan asiakkaiden toimesta kehittäjätiimin pöydälle valmiina. Niiden etsimiseen, tunnistamiseen ja tuotekehitysprosessin ohjaamiseen tarvitaan kasvavassa määrin kuluttajanäkökulman tuottavia ennakointivälineitä.

Kuluttajakansalaisen näkökulmasta valtion budjetin suunnittelu ja panosten allokointi on pitkään ollut vieraiden instituutioiden kiinnostamattoman tuntuista aherrusta. Sitä se ei ehkä ole enää kauan, ainakaan Ranskassa. Ranskan valtionvarainministeriö julkaisi kesäkuussa 2006 internetissä peliluonteisen version valtion ensi vuoden budjetista, jonka puitteissa kansalaisuudesta vieraantunut kuluttaja saa kokeilla yhteiskunnallista ohjaustaitoaan budjettiministerin roolissa osoitteessa www.cyber-budget.fr. Samantapaisia julkisen sektorin rakenteita viihteellisesti hyödykkeistäviä internet-sovelluksia on jo nähty muuallakin, mm. Yhdysvalloissa Next Ten –organisaation The California Budget Challenge, jonka perusajatus vastaa ranskalaisten kyberbudjettia. Kyynikot ovat nähneet nämä pelisovellukset säälittävinä yrityksinä selitellen peitellä julkisen sektorin leikkauspaineita, mutta niille voidaan antaa myös toinen tulkinta.

Otsikko trendi, brändi ja evankeliumi vihjaa melko suoraviivaisesti siitä, minkä ihmiselämän kannalta keskeisten teemojen haastavasta rinnakkaistarkastelusta tässä kirjassa on kyse. Trendit, varsinkin sosiokulttuuriset trendit, kykenevät kuvaamaan varsin tarkasti niitä muutoksia, joita meissä ja ajattelutavassamme tapahtuu. Yhteiskunnallisen muutoksen suunta, intensiteetti ja yhtenäisyys kertovat ajastamme ja meistä suomalaisista paljon. Brändi on alkujaan liiketoiminnan terminologiaa, joka valitsijakuluttajan aikakaudella ulottaa käytettävyyttään lähes jokaiselle elämänalueelle. Me olemme luoneet itsellemme ympäristön, jonka kirjoittamattomana sääntönä on toisaalta loukkaamaton valinnan vapaus – pyhä valinta - ja samalla kasvava valinnan pakko. Missä postmodernin kaudella on luotavissa vaihtoehtoja, siellä on myös valinta ja vastaavasti, missä on valinta, siellä on myös brändi. Hengellisyyskään ei ole alue, joka jonkinlaiseen ylimuistoiseen nautintaoikeuteen perustuen vapautuisi valitsijakuluttajan vallankäytöltä. Päinvastoin, evankeliumi etsii nyt tietään sellaisten suomalaisten sydämiin, jotka eivät välttämättä tiedä mitä evankeliumi tarkoittaa tai edes mihin kokonaisuuteen sen oletetaan kuuluvan.

Eduskuntavaalien äänestysprosentti oli monille iloinen yllätys. Pessimistisimmät tuntemani politiikan tutkijat pelkäsivät jo enemmän kuin kolmanneksen Suomesta viittaavan kintaalla koko tapahtumalle äänestyslipukkeista hallituksen muodostukseen. Häämöttääkö nyt uusi poliittisen vaikuttamisen kausi?

Suomalainen elinkeinoelämä etsii – kuten sopivaa onkin – jatkuvasti uusia tapoja ja menetelmiä parantaakseen suorituskykyään. Se etsii osittaisia ja kokonaisvaltaisia parannuskeinoja niin tuotekehityksen, markkinoinnin kuin myynninkin alueille palvelusta puhumattakaan. Kohdennuksen ajatusmallien suosio kasvaa – kaikkea ei voi tehdä kaikille. Määritelmän mukaan kukaan ei lopulta saa mitään itselleen sopivaa. Arvo- ja asennetutkimuksen näkökulmasta varsinkin kuluttajamarkkinoilla lähestytään tilannetta, jossa kaiken tuotannollisen toiminnan kohde siirtyy myös kaiken tuotannollisen toiminnan lähtökohdaksi. Ympyrä sulkeutuu ja kaikki tämä kuulostaa yksinkertaiselta. Mutta onko ketjun kummassakin päässä prosessin yhteennivova lenkki ihminen, kuluttaja, asiakas vai pelkkä tuotannontekijä?

Ajatuksia tutkimusten arvosidonnaisuudesta ja siitä, miten yhteiskunnalliset arvot niissä ilmenevät.

Kalle Toiskallion väitöskirja ”Liikenteen sosiologiaa” on ensimmäinen esimerkkini ilmeisestä arvosidonnaisuudesta. Työ on sikäli erittäin mielenkiintoinen, että se osoittaa merkittävässä määrin levinneen liikenteen tutkimuksen vahvan arvosidonnaisuuden haastamalla perinteiset näkökulmat. Yhteiskuntatieteellinen teknologiatutkimus ei ole ollut Euroopassa, toisin kuin USAssa, erityisen kiinnostunut autoilun tutkimuksesta. Toiskallio esittää, etteivät sosiaalitieteilijät ole olleet kiinnostuneita ns. voittajan historiaan tarttumisesta, vaan ovat suuntautuneet mieluummin marginaalisiin ilmiöihin. Kriittisen tutkimuksen puuttuessa on syntynyt tilanne, jossa harvat tutkimukset kohdistuvat liikenteen käytäntöihin, epäpersoonalliseen kohtaamiseen ja mainonnan sosiaalisen vertailun ulottuvuuksiin, mutta eivät kyseenalaista autoilun yleistä hyväksyttävyyttä.

Panu Raatikaisen näkemys tilaustutkimuksen roolista tieteessä

OECD:n määritelmän mukaisesti tutkimus- ja kehittämistoiminta voidaan jakaa perustutkimukseen, soveltavaan tutkimukseen ja kehittämistyöhön. Perustutkimus on tieteellisen tiedon etsintää ilman suoraa pyrkimystä sovelluksiin, soveltava tutkimus puolestaan edellisen tuloksille perustuvaa tiedon etsintää. Kehittämistyö taas tähtää tuotteiden, tuotantovälineiden tai tuotantomenetelmien luomiseen. Tilaustutkimukseksi kutsutaan ulkopuolisen toimesta rahoitettua tutkimusta, jossa tutkijan tai korkeakoulun oikeuksia rajoitetaan rahoittavan tahon etujen mukaisesti. Tilaustutkimuksen osuus korkeakouluissa tehtävästä tutkimuksesta on kasvanut. Suomessa elinkeinoelämä vastaa jo 70 prosentin osuudesta kaikean tutkimuksen rahoituksesta. Tilaustutkimus on siten merkittävässä roolissa suomalaisessa tutkimuskentässä ja kun julkista tutkimusrahoitusta ei ole nimenomaan suunnattu tasapainottamaan tilaustutkimuksen tuottamaa epäsuhtaa, niin Raatikainen näkee kehityksen etenevän huolestuttavaan suuntaan. Tilaustutkimuksessa soveltava tutkimus ja kehittämistyö ovat keskeisiä rahoituskohteita. Myös julkista rahoitusta on alettu suunnata soveltavaan ja tuotekehitykseen aiempaa enemmän.