Jos aika todella olisi rahaa, niin paljonko sitä olisi lompakossasi? Entä miten olisit käyttänyt sitä viime kuukausina? Mikä olisi näin tarkasteltuna omassa elämässäsi rakkainta ja tärkeintä? Lundin teknillisen korkeakoulun professori Bodil Jönsson on asettanut monet lukijansa kovan paikan eteen miettimään mielikuvan ja todellisen eroa. Usein joudumme Paavalin tavoin toteamaan, ettemme tee sitä mitä haluaisimme ja teemme sitä mitä emme halua.
Sosiokulttuurinen tutkimus on viime aikoina osoittanut, että Suomessa aikaa ja erityisesti sen niukkuutta on pysähtynyt miettimään johtajista ja ylemmistä toimihenkilöistä jo vajaa puolet. Sapattivapaa houkuttaa ja muunkinlainen ajankäytön säätäminen on yhä useamman suunnitelmissa. Syy on paitsi työn sisällöissä myös ennen kaikkea kiireen kokemuksen railakkaassa kasvussa. Vuosituhannen vaihteen jälkeen noin joka toinen koki oman ajan riittämättömyyttä, mutta viime vuosina kuormittavan kiireen kokemuksen jakaa jo kolme neljästä suomalaisesta. Näyttää siltä, että yltäkylläisyyden yhteiskunnassa valintatilanteiden ja vaihtoehtojen määrä on vaivihkaa kasvanut huomattaviin mittasuhteisiin. Tarpeen sijasta valintoja ohjaavat erilaiset halut ja itseilmaisuun liittyvät pyrkimykset. Esimerkiksi pääkaupunkiseudulla moni on huomaamattaan kolminkertaistanut sanomalehtien lukemiseen käyttämänsä ajan lauantaisin, kun Hesarin lisäksi aamiaispöytään on parkkeerannut myös Taloussanomat ja Presso. Useamman sähköpostilaatikon tarkistamiseen menee myös aiempaa enemmän aikaa. Läntisen Euroopan kansalaisista jo yli 70 prosenttia korostaa omien, rauhoitettujen hetkien tärkeyttä. Sama itsemääräämisoikeustaistelu alkaa kohta myös Suomessa. Transaktiohekuma aiheuttaa vastareaktionsa täälläkin.
Todellisen kalenterin täyttymisen lisäksi meihin vaikuttaa myös varoittamatta etenevä aikakäsityksen muuttuminen. Muinaisina aikoina kylien vartiotorneista tavattiin kailotella tunnin välein, että valtakunnassa on kaikki hyvin. Olemme menneinä vuosikymmeninä tottuneet kylillä kaikuviin kirkonkelloihin, jotka raportoivat ajan kulumista. Monesta kodista löytyy edelleen seinäkello, joka säännöllisin väliajoin tiedottaa tunnin mittaisen ajanjakson täyttymisestä. Näille instituutioille on yhteistä ajan tarjoileminen tunnin mittaisina, päivää rytmittävinä, rationaaliseen ajankäyttöön kannustavina jaksoina. Samaan aikaan nuoret sukupolvemme elävät maailmassa, jossa aikakaan ei saa edustaa auktoriteettia. On saatava nukkua kun nukuttaa, olla rannalla niin kauan kuin aurinko paistaa, syödä kun on nälkä ja seikkailla virtuaalitodellisuuksissa siihen asti, kunnes täysillä elämisen kokemukseen tarvittava adrenaliinimäärä on suonissa kierrätetty. Elämän on määrä edetä sisältö edellä, aika on toissijaista. Aikakäsityksen purskeisuus on vastakohta tunneittain pilkotulle ajan jäsentämiselle: elämään on saatava sellaista tekemistä, johon innostuessaan kellon olemassaolosta ei edes halua tietää. Purskeista aikakäsitystä halutaan paitsi hyödyntää, myös vahvistaa: milloin viimeksi muistat nähneesi kauppakeskuksissa kellon?
Koululaiselle ja opiskelijalle on suurta piinaa olla opinahjossa, joka pilkkoo kaiken tekemisen tunnin mittaisiin aikaikkunoihin, jotka sulkeutuvat juuri kun – ja jos – on päästy vauhtiin. Opettaja joutuu lähtemään kiinnostavuuskisoihin takamatkalta. Televisio on saman ongelman edessä sekin: ulkomailta tilattujen kokonaisten tuotantokausien sisältämät dvd:t on etukäteen hankittu, ei vain kärsimättömyyden vuoksi, vaan siksi, että kutakin sarjaa pitää voida katsoa itselle sopivan pituisissa purskeissa. Nauhoittavat digiboksit päätyvät muuttamaan katselua samansuuntaisesti ja television time slot –ajattelu tulee takuuvarmasti haastetuksi.
Nuorten ikäluokkien elämästä kaikki jäsentyminen ei kuitenkaan ole hävinnyt. Varsinkin nuorten miesten elämä etenee niin seurustelussa, koulussa kuin harrastuksissakin vaiheesta seuraavaan. Elämän soljumista jäsentävät tasohyppäykset, jotka erehdyttävästi muistuttavat videopelien etenemislogiikkaa.
Mitä vaikutuksia tiimalasiteemoilla on kansalaisuuteen? Paljonkin. Oman ajan niukkuus on keskeinen tekijä järjestöaktiivisuuden heikkenemisessä. Suomalaiset ovat vähentäneet panostaan yhteiskunnallisessa toiminnassa ja ylipäätään vastuuaiheita on kovalla kädellä ulkoistettu yhteiskunnan hoitoon samalla, kun omassa elämässä keskitytään yksityisen hyvinvoinnin maksimointiin. Hyvinvointivaltiojärjestelmä on sopiva taho hoitamaan kaiken velvoittavan, onhan meillä sentään korkea veroaste ja vähäiset osallistumismahdollisuudet. Ajan niukkuuden vuoksi valitsemme mieluummin hyvin tuotteistettuja golfkursseja ja day spa -palveluita sen sijaan, että yrittäisimme ottaa selkoa missionsa kirkastamatta jättäneistä seurakunnista, kehitysyhteistyöjärjestöistä tai puolueen paikallisjärjestöistä. Vaivannäköhalukkuuden vähetessä yksinkertainen, kompakti ja helposti lähestyttävä toimii. Monien arvokkaiden asioiden säilyminen on kiinni siitä, miten niiden haltijat kykenevät muovaamaan asiansa rajapintoja uudelleen niin, että kuluttajakansalainen nopeasti siitä kiinnostuisi.
Oman ajan hallinnan puute on myös johdattanut kolmasosan 35-45 –vuotiaista suomalaisista suunnittelemaan työuraansa sillä taka-ajatuksella, että työtahtia voisi merkittävällä tavalla hellittää kymmenen vuoden kuluessa. Työvoimaresurssinkaan näkökulmasta ajankäytön ongelmat eivät lopulta ole vain yksilötason priorisointiongelmia.
Kollektiivinen ajanpuute voi olla pohjimmiltaan sitä, että useimpien lompakosta aikavaluuttaa soljuu samalla logiikalla vääriin osoitteisiin. Olisiko oman elämäsi Time Management –osastolla välitilinpäätöksen aika? Paljonko aikaa käytit ajankäytön suunnitteluun ja vastaavasti ajankäytön raportointiin? Paljonko lompakossasi on pilkkomatonta aikaa ja paljonko aikaa, joka on varattu vain valmistautumiselle? Useimmille meistä nämä kysymykset osoittavat tietä parannuksille. Niin minullekin. Kirjoitanhan tätä kolumnia viimeisenä deadline-päivänä, yön tunteina.
Kolumni on julkaistu Suomen Kuvalehdessä 8. syyskuuta 2006