Ajatuksia tutkimusten arvosidonnaisuudesta ja siitä, miten yhteiskunnalliset arvot niissä ilmenevät.
Kalle Toiskallion väitöskirja ”Liikenteen sosiologiaa” on ensimmäinen esimerkkini ilmeisestä arvosidonnaisuudesta. Työ on sikäli erittäin mielenkiintoinen, että se osoittaa merkittävässä määrin levinneen liikenteen tutkimuksen vahvan arvosidonnaisuuden haastamalla perinteiset näkökulmat. Yhteiskuntatieteellinen teknologiatutkimus ei ole ollut Euroopassa, toisin kuin USAssa, erityisen kiinnostunut autoilun tutkimuksesta. Toiskallio esittää, etteivät sosiaalitieteilijät ole olleet kiinnostuneita ns. voittajan historiaan tarttumisesta, vaan ovat suuntautuneet mieluummin marginaalisiin ilmiöihin. Kriittisen tutkimuksen puuttuessa on syntynyt tilanne, jossa harvat tutkimukset kohdistuvat liikenteen käytäntöihin, epäpersoonalliseen kohtaamiseen ja mainonnan sosiaalisen vertailun ulottuvuuksiin, mutta eivät kyseenalaista autoilun yleistä hyväksyttävyyttä.
Esimerkiksi matkailun tutkimuksen teemoihin kuuluu matkailun hyväksyttävyys epädemokraatisena, ympäristöä turmelevana ja kulttuurista köyhtymistä luovana vapaa-ajan muotona. Autoilun kritiikin vahvin muoto on ollut jo vuosikymmeniä luonnonsuojelullinen. Erityisesti kunnallinen liikennesuunnittelu on irtautunut omaksi insinööritieteelliseksi mittausten tietopankiksi, joka kieltää oman poliittisuutensa ja arvopohjansa. Toiskallio tekee hyviä havaintoja mm. siitä, miten kaupunkien yhdyskuntarakenne on mukautunut autoon ja yksityisautoiluun massa-autoilun aikakaudella. Paras osoitus tutkimusteemojen käsittelyn arvosidonnaisuudesta on havainto siitä, miten autoilijat ovat tottuneet ajamaan vastaantulevien kaistan vieressä (Danneferin ”tappava luoti”) noteeraamatta vaaraa. Samanlainen hengenvaara esimerkiksi tehdassalissa aiheuttaisi välittömän työseisauksen ja vakavia työsuojelullisia varotoimia.
Toinen esimerkkini on Teija Mikkolan väitöskirja ”Muuttuvat arvot ja uusi keskiluokka”. Tutkija on erittäin hyvin perehtynyt arvotutkimuksen kenttään ja työtä voi pitää ehkä merkittävimpänä kontribuutiona suomalaiseen arvotutkimukseen Esa Pohjanheimon väitöskirjan jälkeen Suomessa. Käsitellessään uskonnollisuuteen liittyviä arvo-orientaatioita (sivut 220-257) tutkija tekee kuitenkin joukon valintoja, jotka ovat selkeän arvosidonnaisia ilman, että tästä on mainintaa tekstissä. Mitattaessa nimenomaan uskonnollisuutta tulisi pohtia uskon ja uskonnollisuuden eroa. Uskonnollisuus on käsite, jota usein käytetään tarkasteltaessa henkilökohtaista uskoa käyttäytymistieteellisestä näkökulmasta. Hengellisesti aktiivien kristittyjen omassa kielenkäytössä puhutaan uskosta elämän perustana ja uskonnollisuudesta seurakuntia piinaavana ongelmana. Uskonnollisuudella tarkoitetaan tällöin ritualistista, ulkoista hengellisyyden merkkejä kantavaa uskonelämää, josta puuttuu aktiivinen Jumalasuhde ja omakohtainen sisältö. Tutkija toteaakin, ettei sellainen uskonto, joka muodostuu sisäisistä tiloista ja itsevalituista elementeistä, sovi ”perinteisen sosiologisen uskonnon määritelmän mukaisesti uskonnon ideaan”. Tutkimuksessa hengellisen statuksen indikaattoriksi on valittu osallistuminen erilaisiin kirkollisiin tilaisuuksiin ja tapahtumiin. Ratkaisu vaikuttaa käytännölliseltä, sillä statusta on hankalaa mitata. Tällöin kuitenkin syntyy ristiriita luterilaisen uskonelämän perusprinsiipin ”vain uskosta” kanssa. Tämä prinsiippi nimenomaan viittaa siihen, ettei ihmisen maallisilla toimilla ole vaikutusta pelastuskysymyksessä. Näin valitut mittarit edustavat arvoiltaan ”ulkouskonnollista” ajattelutapaa. Tutkija sivuaa myös uskonnon ja tieteen maailmankatsomuksen rajankäyntiä ja siteeraa Ilkka Niiniluodon selkeää määrittelyä tieteellisen ja ei-tieteellisen rajasta. Tässäkään tutkimuksessa ei kuitenkaan ole nähty merkitykselliseksi kuvata sitä arvopohjan muutosta, joka on koskenut historiallisten, merkittävien ja siirrettäväksi tarkoitettujen kirjojen kirjoittamisen tyyliä ja genreä. Valituksen ajasta lähtien yhteiskunnallista merkitystä sisältävien kirjoitusten on ollut välttämätöntä tulla hyväksytyksi tiedeyhteisöissä tieteen kriteeristöä tarkastelussa käyttäen. Ennen valistusta ja varsinkin Raamatun syntyhistorian aikoihin kirjoittamisen ihanne oli tarinallisuus, kerrottavan asian alku, kehityskaari, käänteet ja lopetus tavalla, joka sekä kiehtoo että siirtää informaatiota samanaikaisesti. Siksi ei ole erityisen perusteltua arvioida vaikkapa Nooan ja vedenpaisumuksen tarinaa vaikkapa totuuden korrespondenssiteorian pohjalta: eksakti tapahtumien kuvaus oikeassa järjestyksessä ei todennäköisesti ollut kirjoittajan tavoitteena. Lopulta myös viittaus ”kymmeneen käskyyn monen kristityn moraalin ohjenuorana” on myös argumentatiivinen riippuen lukijan arvoasetelmista. Kymmenen käskyä ovat ilmeisen merkittävästi vaikuttaneet lainsäändäntöön, mutta todennäköisemmin rakkauden kaksoiskäskyllä on keskeisempi asema kristityn yksilön moraalin pohjana.
Kolmas esimerkkini on aiemmin mainittu Esa Pohjanheimon väitöskirja ”Arvojen muutos, työ ja sosiaalinen tausta – tutkimus työikäisistä pyhtääläisistä 1982-1993”. Pohjanheimo jatkokehittää tutkimuksessaan Rokeachin ja Schwartzin arvotypologioita. Nimenomaan jälkimmäisen kritiikissään tutkija löytää puutteita, joiden yhdistävänä tekijänä on mitä ilmeisimmin arvosidonnaisuus, vaikka sitä ei väitöskirjassa mainitakaan. Schwartzin typologia kattaa 10 arvoaluetta, mutta jättää käsittelemättä henkisyyden, hengellisyyden, ahkeruuden, huolellisuuden, kärsivällisyyden ja sitkeyden. Rinnakkain tarkasteltuna nämä arvoalueet tai –elementit on tiedeyhteisössä yleensä mielletty säilyttäviksi ulottuvuuksiksi. Kaikki nämä ulottuvuudet ovat myös liitettävissä suoraan tai epäsuorasti protestanttiseen etiikkaan ja niiden poisjättäminen viittaa maailmankatsomuksen suuntautuneisuuteen. Sekä Pohjanheimo että myöhemmin Martti Puohiniemi ovat täydentäneet Schwartzin mallia joillakin näistä ulottuvuuksista.
Espoossa 29.6.2005