Ammattitaitoisia ehdokkaita
Vuoden 2011 eduskuntavaalien valmistelu ja ehdokasasettelu on täydessä käynnissä. Vaalien lähestymisen huomaa pöydälle jäävistä uudistuksista, poliitikkojen uusista stailaajien toteuttamista hiusluomuksista sekä ärhäköistä puheenvuoroista, joita televisiomedia jostain syystä myös tihenevästi esittää. Ehdokasasettelun alkamisen voi huomata erilaisista kutsukirjeistä ja tukijoukkokutsuista sekä ”tavataan muuten vaan Kolmen Sepän patsaalla” -tyyppisistä ryhmäviesteistä. Polkom-toimittaja Pekka Ervasti liikkuu eduskunnan käytävillä tavallistakin tarkkaavaisempana ja noteeraa kaikki tunnetut vieraat, jotka eivät parlamentissa vaikuta - vielä.
Kreikan tapahtumat ovat herättäneet paljon tervettä keskustelua siitä, kenen toimesta ja miten yhteisiä asioitamme hoidetaan. Tervettä siinä mielessä, että nykyisellään kansa on ulkoistanut politiikan tekemisen politiikan eliitille sekä ammattipoliitikoille, joiden tähtäimessä on ollut paikka Arkadianmäellä jo koulun penkiltä lähtien. Eduskuntavaalit ovat pitkään olleet suuren politiikkakonsernin sisäisten osastojen nahistelua muutamasta liikkuvasta paikasta, kun samaan aikaan kolme neljästä suomalaisesta ei tiedä mitä kunta -niminen instituutio tekee. Kreikassa korruptoitunut politiikan eliitti on saanut vuosikausia rauhassa järjestellä etuja itselleen ja kavereille. Välimatka kansan ja eliitin välillä kasvoi huimaksi. Melko yllättävää maassa, joka aikanaan lahjoitti maailmalle demokratian. Havahduttuaan tilanteeseen moni suomalainen on alkanut miettiä, minkälaista ammattitaitoa eduskunnassa ja hallituksessa tarvitaan. Ministeriöiden virkamieslegioonat eivät saa suomalaista koneistoa liikkumaan ketterästi tilanteen mukaan, uudistamaan rakenteita, muuttamaan yleisiä painopisteitä, muuttamaan omia priorisointejaan tai pienentämään omia budjettejaan. Tätä johtamistyötä tekevät ministerit ja heidät valitaan pääsääntöisesti kansanedustajista. Kansanedustajaehdokkaat siis käytännössä hakevat kansallisesti tärkeimpiä johtajapaikkoja ilman kunnollista hakuprosessia, soveltuvuustestejä tai edes kelpoisuusvaatimuksia. Kansalaisten niskaan on sälytetty vastuu, joka mahdottomuudessaan naurattaa niin nykyisiä poliitikkoja kuin toimittajiakin. Poliitikkoja siksi, etteivät sen paremmin uudet hypoteettiset puolueet kuin tuoreet ehdokkaatkaan juuri pysty muodostamaan uhkaa nykyiselle vallankäytölle. Toimittajia taas siksi, ettei kansa kykene arvioimaan poliittisen journalismin laatua eikä vaatimaan puuttuvia kysymyksenasetteluita. Käytännössä tilivelvollisuutta ei ole mihinkään suuntaan ja millä tahansa kohuotsikolla voidaan lunastaa vallan vahtikoiran legitimiteetti. Kun älymystöä ei ainakaan kollektiivina ole näkynyt, niin nykytila on helppo säilyttää ilman suuria ponnisteluja. Mensaa ei saa aktivoitua edes älymystön keskusteluttajaksi saati osallistumaan yhteiskunnalliseen keskusteluun.
Ammattilaisia kaivataan ehdokkaiksi, mutta mitä relevanttia osaamista omaava kohtaa ehdokkaaksi asettuessaan? Ensimmäiseksi ehdokas törmää tuttujen toistuviin epäilyksiin siitä, mikä mahtaa olla tämän pyrkyryyden ja kauan kätkössä olleen, mutta nyt pinnalle pulpahtaneen manipulaatiohalukkuuden syy. Jos lähtee ehdokkaaksi Suomessa, niin jotain piiloagendaa on syytä epäillä. Liittyipä sitten minkä puolueen ehdokaslistalle puolueen jäsenenä tai sitoutumattomana, niin ystäväpiirin mielestä puoluevalinta on joka tapauksessa väärä. Seuraavaksi kalenterista poistuu normaali ammattityön mediajulkisuus, sillä median karanteenikäytäntö on maan tapa kaikessa asiakeskeisessä mediajulkisuudessa. Toisaalta karanteenia ei ole, jos julkisuuden aihe on urheilusuoritus, levyjulkistus tai epäilty kauneusleikkaus. Tutut toimittajat sekä päätoimittajat ihmettelevät ehdokkaaksi asettumista ja muistuttavat samalla, miten valitun puolueen ikiaikaiset synnit ovat nyt luontevasti siirtyneet uuden ehdokkaan tuoreille harteille. Samassa rytäkässä loppuvat myös kolumnistipestit, jos sellaisia on sattunut ilmaantumaan. Jostakin syystä yleisenä luulona näyttää olevan, että asiantuntijat luopuvat käden heilautuksella vuosia rakentamastaan ammattimaisuudesta ja objektiivisuudestaan välittömästi ehdokkaaksi ryhtyessään.
Kun vaalityötä ryhdytään suunnittelemaan, vastaan tulee ainakin kaupungeissa kolme ongelmaa: vaalitiimin kokoaminen, vaalityö ja varainkeruu. Vaalitiimin kokoaminen on siksi vaikeaa, ettei kaupunkiympäristössä ole totuttu vaaliorganisaatioihin. Kaupungeissa vain joka neljäs on ylipäätään osallistunut talkootyöhön, joten ajatus on outo. Esielektronisen kauden kasvatit ottavat vastaan kirjallista vaaliviestiä, mutta painatus maksaa. Sosiaalinen media ei puolestaan poliittista viestiä hevillä kierrätä ja vaalikoneet keskittyvät vain tuttujen, vanhojen kysymysten pyörittämiseen, joissa istuvat ehdokkaat ovat vahvoilla. Sähköpostia käyttävä ehdokas huomaa pian, että yhdenkin ehdokkuudesta tiedottavan viestin lähettäminen tutun henkilön sähköpostiin saattaa nostaa valtavan myrskyn, joka uhataan tyynnyttää vain oikeusteitse. Näin siitäkin huolimatta, etteivät yksittäiset sähköpostiviestit riko lakia miltään osin ja useimmiten viesteissä tiedustellaan korrektisti halukkuutta vastaisten viestien vastaanottohalukkuuteen.
Sähköisen viestinnän vaikeudet saattavat johtaa ajatukseen äänestäjien runsaammasta kohtaamisesta kasvokkain. Kaupungeissa kohtaamisen luulisi olevan helppoa, mutta kohtaamisia on rajattu kovalla kädellä. Käytännössä siellä, missä ihmisiä on paljon, on vaalityö kiellettyä. Kauppakeskuksiin ei muutaman tunnin poikkeuksia lukuun ottamatta ole asiaa ja kaupunki ohjaa vaalityön tekijät jollekin katvealueelle, jossa vaalityö ei haittaa. Lopulta syntyneet kohtaamiset ja keskustelut eivät näytä kaupunkiympäristössä korreloivan millään tavalla äänestäneisiin, ei edes tunnettujen nimien kohdalla.
Jos ehdokas saa jonkun tukemaan varainhankintaa, se on vaalityön organisoinnin kannalta mahtavaa. Alle 50 000 euron budjetilla kun ei läpimenomahdollisuuksia juuri ole. Toisaalta se on niin iso summa rahaa, että sen kerääminen vaatii omanlaistaan ammattitaitoa. Jos varainhankintaa joku suostuu tekemään, niin seuraavaksi voikin sitten keskittyä pelkäämään sitä, kuka tai ketkä omaan kampanjaan tukirahaa lahjoittavat. Ehdokas ei toiveistaan huolimatta voi sopia työnjaosta tässä asiassa, vaan kaikki lahjoitukset on pakko tarkistaa itse. Toisaalta tällainen varainhankinnan sivuluontoinen työ on useimmiten hyödyllisempää kuin esimerkiksi oman poliittisen agendan kirjoittaminen, sillä sitä ei lue kukaan, eivät edes lähimmät ystävät. Poikkeuksen tekevät ainoastaan toimittajat, jotka etsivät ristiriitoja ehdokkaiden ja puolueiden linjausten välillä. Kun sitten medioiden järjestämissä tilaisuuksissa haastatellaan vain sellaisia ehdokkaita, jotka sopivat toimittajien mielestä puolueiden totuttujen mielikuvien presenttereiksi, voi muutosagendalla varustettu ehdokas hyvällä syyllä poistua lukemaan median ennakointia niistä istuvien kansanedustajien nimistä, jotka ovat lähestyvissä vaaleissa ”vahvoilla”. Näihin äänestäjiä ohjaaviin short -listauksiin uusia nimiä pääsee harvoin, tv-julkkiksia lukuun ottamatta.
Kaikki se, mitä puolueet kertovat ehdokkuuden hyvistä puolista, on pääsääntöisesti aivan totta. Ymmärrys poliittisesta järjestelmästä kasvaa, yhteishenki on usein innostavaa ja vastuun kantaminen monin tavoin palkitsevaa. Silti se ei poista sitä tosiasiaa, etteikö nykyisellä mallilla olisi taipumusta sementoida vallitsevaa järjestystä ja ehkäistä kohtuullisen tehokkaasti politiikan hiekkalaatikon ulkopuolella kannuksensa ansainneiden halukkuutta yhteisten asioiden hoitajiksi. Jos tätä problematiikkaa ei lähdetä tutkimaan ja purkamaan, on edessä entistä selkeämpi jako kansaan ja eriytyneeseen, päättävään politiikan eliittiin. Silloin demokratia voi huonosti ja Kreikan ongelmien toisinto on meilläkin kasvava uhka.
Kolumni on julkaistu Verkkoapilassa 17.5.2010.