Vajaa puolet kansasta tuntee hyvin Kevin Federlinen ja Bitney Spearsin, mutta kirkko, kunta, elintarvikevirasto sekä monet muut julkiset organisaatiot ovat oudompia. Ihkut, sälä, skype, mese ja googlaus ovat normaalisanastoa, mutta armo, synti ja sovitus ovat erikoissanastoa, joiden käyttämiseen tarvitaan kai teologin tai jonkin vastaavan koulutus? Miten tähän on tultu? Missä itse asiassa ollaan ja tätäkö se kristityn elämä nyt on, pelkkää marginaalia?
Jälkimodernille ajallemme on tyypillistä, että yhtenäiskulttuurin yhdenmukaistava vaikutus murenee nopeasti. Sirpaloitumista tapahtuu ja yhden hyvän elämän kuvan sijaan on tullut erilaisten suurempien tavoitteiden runsas kirjo. Osa kaipaa elämäänsä järjestystä, toisia viehättää yllätyksellinen kaaos. Auktoriteetteja kaipaavat ovat jääneet vähemmistöön ja niitä kaatavat kuuluvat enemmistöön. Vertaisuuden ajassa kaikkien omaa tahtoa pitää kunnioittaa ja valinnanvapaudesta on syntynyt tabu. Se ulottuu lähes joka paikkaan ja sellaisella intensiteetillä, että joudumme tekemään valintoja enemmän kuin kykenemme tai haluaisimme. Rajaton valinnanvapaus ahdistaa, vaikka siitä ei puhuta. Yhteisyyden ja yhteisön puuttuessa häviävät samalla omaa arkielämäämme koossapitävät rakenteet, epävarmuus ja pelot saavat sijaa tukahduttaen valinnanvapauden riemua. Uudentyyppistä yhteisöllisyyttä aletaan kaivata. Ja ehkäpä tavaran ja vaurauden jälkeen pitäisi miettiä tähän pinnalliseen elämään vähän rikastavia sisältöjä?
Konservatiivisen materialismin kauden jälkeen olemme jo astuneet henkisyyden ja hengellisyyden kasvun kauteen. Pinnallisuuden sijaan sankarikuvastomme täydentyy spirituaalista voimaa säteilevistä sankareista, uusien seurakuntien määrä kasvaa, buddhismi kiinnostaa yhä useampia ja Espoon Kiloon nousee näyttävä temppeli. Uskostaan ja Jeesuksesta saa taas puhua, kunhan ei tee sitä nyt ihan Citymarketin kassajonossa. Kirkolla ja hengellisillä yhteisöillä on selvästi etsikkoaika, mutta mitä seurakunta voi tarjota jälkimodernille kaupunkilaiselle? Voimmeko enää tässä ajassa aloittaa tuttua puhetta synnintuntoon tulosta, armahduksesta ja vanhurskauttamisesta?
Seurakuntien on välttämätöntä hyväksyä se tosiasia, että elämäntyyleiltään erilaistuneille suomalaisille ei voi tarjota vain perinteisiä toimintamuotoja, yhtä sunnuntaijumalanpalvelusta tai terminologiaa, joka ponnistaa menneen ajan yhdenmukaistavasta kristillisestä kotikasvatuksesta. Kirkko ei voi tarjota kaikille pelkkää vaniljaa, kun yksi haluaa suklaata, toinen sorbettia ja kolmas pehmiksiä. Pitääkö sitten pehmentää ydinsanomaa ja laventaa tietä? Miten sanomasta voi tehdä kiinnostavan ihmisille, jotka etsivät henkilökohtaisista lähtökohdistaan lähinnä spirituaalista täydennystä elämäänsä?
Sisällön eli sanoman laimentaminen olisi kirkolle kohtalokasta. Jälkimoderni suomalainen kaipaa aitoutta ja asiaansa uskovia ihmisiä ympärilleen. Sen sijaan tyyli- ja näkökulmakysymyksiä tulisi todenteolla miettiä. Tyylistä: pidämmekö tiukasti kiinni urkumusiikista ja veisuusta, vaikka seurakuntalaiset haluaisivat laulaa hengellisiä lauluja kitaran säestyksellä? Panostammeko vain omaan lehteemme, vaikka sen tavoittamattomiin jäisi 90% kohdeyleisöstämme? Rajaammeko julistuksemme vain niille, jotka vaatetuksen ja olemuksen perusteella voisivat kuulua ”meihin”? Ja näkökulmasta: julistammeko vain niille, jotka ymmärtävät käyttämämme sanaston? Puhummeko uskosta osattomalle aina kuin karkulaiselle? Valitsemmeko työmuotojen kehitystyössä aina kirkossakävijän näkökulman?
Tyyliä ja näkökulmaa voi ja tulee laajentaa, mutta sisällön pitää jäädä ennalleen. On hyvä rakastaa sanomaa, mutta onnetonta, jos rakkauden ensimmäiseksi kohteeksi muodostuukin seurakunnan oma lehti, tuttu alttariryijy, saarnaajan puhetyyli tai muu vastaava ulkoinen asia. Sana on ikuinen, mutta ympäristö muuttuu. Siihen pitää sopeutua sisältöä muuttamatta. Uusien toimintamuotojen ja lähestymistapojen rakentaminen voi olla työlästä, mutta kannattavaa. Samoin vieraita elämän- ja ajattelutapoja omaavien ihmisten kohtaaminen voi olla aluksi raskasta, jopa hieman pelottavaa.
Minulle on jäänyt arvoitukseksi, miksi julistustyötä tekevillä seurakuntalaisilla on niin vähän rohkeutta lähestyä itselleen vieraan kuuloisia, outoa elämäntyyliä edustavia suomalaisia. Samaan aikaan suuri joukko suomalaisia kristittyjä lähetystyöntekijöitä lähtee pelkoa vailla vaikkapa Mongoliaan osaamatta kieltä ja tuntematta kulttuuria, kohtaamaan tuiki tuntemattomia ihmisiä. Miten urbaanissa sykkeessä elävät suomalaiset voisivat olla niin kovin paljon haastavampi kohderyhmä? Eikö sittenkin ole kyseessä pelkkä ajatusharha?
Kirjoittaja on sosiokulttuurisen tutkimuksen asiantuntija. Kolumni on julkaistu Sanansaattaja -lehdessä 30. tammikuuta 2007.