Uskontoon ja omaan uskoon liittyvät asiat ovat privatisoituneet merkittävästi viime vuosikymmeninä, kun ne olivat aiemmin melko julkisia keskustelun aiheita. Privatisoitumiskehitystä perustellaan usein yhteiskunnan yksilöllistymisellä sen suuremmin miettimättä. Henkinen ja hengellinen etsintä on kuitenkin merkittävää vähintään joka toiselle suomalaiselle ja vahvaa kristillistä uskoa tunnustaa useampi kuin joka kolmas. Miksi tällaisesta tärkeänä pidetystä aiheesta sitten vaiettaisiin ystävien kesken? Jo kahden vuosikymmenen ajan suomalaiset ovat kokeneet vaikeaksi sopivien termien ja käsitteiden löytämisen omasta spiritualiteetista puhuttaessa. Suunnilleen saman ajanjakson tunnusmerkkinä on maailmankuvan mediaalinen muodostuminen eli omien lähiverkostojemme painoarvo oman maailmankuvamme muodostuksessa on vähentynyt median vaikutuksen kasvaessa. Media on puolestaan ideologisista syistä ja koulutuksen tuloksena pyrkinyt vaikenemaan kirkon kuoliaaksi ja onnistunut pyrkimyksissään kohtuullisen hyvin. Kun kieli ja terminologia perustuu aina yhteiseen sopimukseen, niin hengellisyyden osalta tämä odotettu uusi sopimus on vasta työn alla. Tällä hetkellä suomalaiset eivät osaa määritellä edes hengellistä statustaan saati keskustella syvemmistä kysymyksistä. Vastavalittu arkkipiispa Kari Mäkinen on jo ehtinyt ottaa kantaa tähän kirkon kielen vajeeseen, joten arvatenkin tilanne muuttuu terminologiaa kaipaavien osalta paremmaksi. Muut hengelliset yhteisöt seurannevat perästä. Kansa saa luonnollisen osan identiteettiään takaisin yhteiseen keskustelupöytään ja ateistisen journalismin pöydistä kuuluu aiheellista kiroilua.

Politiikkaakaan ei haluta käsitellä yhtä julkisesti kuin vaikkapa 70-luvulla. Piirin täytyy olla pieni ja ideologisesti yhtenäinen, jotta voidaan keskustella vaikkapa ahtaajien lakon vaikutuksesta Suomen talouden elpymisen hidastumiseen. Edes puoluejohtajan verkkosukkahousuja ei oikein uskalla kommentoida edes kannustavassa sävyssä, sillä tuleva työnantaja tai yhteistyökumppani saattaa närkästyksissään vähentää yhteistyöhalukkuuttaan. Yleinen ovien avoinna pitämisen taktiikka on muotia eikä kriisittömässä yhteiskunnallisessa tilanteessa kannata mielipiteen ilmaisuillaan kaventaa tulevaisuuden ura- ja muita mahdollisuuksia. Portfoliosukupolven tavat ovat tarttuneet myös valtaväestöön: kaiken tekemisen pitää rakentaa myönteistä, joustavaa ja ristiriidatonta kuvaa tuotteesta nimeltä minä itse. Tähän kuvaan eivät voimakkaat mielipiteet kuulu. Joka pirtaan sopiva naapurin poika tai tyttö toimii ihanteena ja oikeastaan parempi, ettei takin helmassa varmuuden vuoksi ole edes Puman tai Niken merkkiä. Eihän sitä tiedä, vaikka seuraava työn tarjoaja olisi Reebok.

Kun ajat muuttuvat haastavammiksi, sekä politiikka että uskonto palaavat julkisemmiksi teemoiksi. Jos edessä on 20 vuoden heikon talouskasvun aika, niin poliitikoilta kysytään jatkossa kovaa kompetenssia. Silloin ei eduskuntaan enää valita viihdyttäjiä ja pellehermanneja, vaan taitonsa osoittaneita vastuullisia päättäjiä (joita siellä tietysti jo nykyiselläänkin osin on). Politiikka tekee nopean ja näyttävän paluun, kun kelit huononevat ja virhepäätösten hinta kasvaa. Valelääkäreiden jälkeen valepoliitikkojen sietääkin poistua. Uskonto tekee paluun paitsi kielen elpymisen, myös tarpeen kasvamisen kautta. Markkinatalouksissa markkinoinnilla on yksi ja vain yksi yhteinen perusviesti: et kelpaa sellaisena kuin olet. Tähän viestiin vastaamme vahvalla kulutuksella. Tasapainon vuoksi ennen pitkää muistamme, että kirkon sanoman ydin on armossa: kelpaat juuri sellaisena kuin olet. Tälle tasapainolle on lähivuosina kiihtyvä kysyntä ja kirkon ääni vahvistuu. Media mukautuu muutokseen ennen pitkää. Sekään ei kestä etääntymistä ihmisten elämästä.

Kolumni on julkaistu maaliskuussa 2010 Verkkoapilassa.