Perinteisten instituutioyhteisöjen jäsenkato jatkuu, mutta verkkoyhteisöjen suosio näyttää kasvavan jopa katoakin kovemmin. USA:n presidentinvaaleissa Barack Obama osoitti, että yksittäisten ihmisten muodostama verkkoyhteisö voi olla jopa historiallisen ratkaiseva: hän sai 6,5 miljoonaa online-lahjoitusta vaalikampanjaansa tavallisilta ihmisiltä keskimääräisen lahjoituksen ollessa 80 dollaria. Nykyisen presidentin kannattajamäärä on huikeat 2 379 102 ihmistä yksistään Facebookissa.
Vuosikymmenen vaihteen suosituimmilla suomalaisilla yhteisöillä näyttää olevan yksi yhteinen piirre. Niissä vastustetaan jotain ihmistä, asiaa tai hanketta. Vastustuksella näyttää olevan kokoava voima, joka saa liikkeelle ja jonka voi myös julkistaa. Kannattaminen onkin sitten vaikeampaa. Kannattaminen ei toteudu suuremmin sen paremmin poliittisissa kuin vaikkapa arkkipiispan vaaleissa. Poikkeuksen muodostavat tv-sarjoissa toilailleet säälisankarit, joille sympatiaansa osoittavien suomalaisten määrä voi muutamassa päivässä nousta viisinumeroiseksi.
Syitä negatiiviselle yhteisöajattelulle on varmasti useampia, mutta tavallamme määrittyä negaatioiden kautta on pitkät perinteet. Olemme oppineet kuvaamaan itseämme sen avulla, mitä emme ole tai halua olla. On luontevaa sanoa, ettemme halua olla ruotsalaisia, muodin marionetteja tai vanhempiemme kopioita. Sen sijaan harvoin kuulee ammattisuunnitelmat pois lukien julistuksia siitä, mitä minä tai me haluamme olla. Positiivinen määrittyminen on meille vaikeaa. Puolueetkaan eivät osaa sanoa, millaista Suomea ovat rakentamassa. Pörssiyhtiöiden johtajat kieltäytyvät arvioimasta tulevaisuutta. Kansallinen Suomi -brändiä rakentava työryhmä miettii, mitä ihmettä meidän pitäisi olla ja mitä meistä pitäisi muualla ajatella. Jo työryhmän tarve kertoo meistä paljon. Onnea positiivisten määritteiden etsimiselle.