Tämän vuosikymmenen työtä järjestettäessä on välttämätöntä ymmärtää meidän kunkin omaa motivaatiorakennetta. ”Vaniljaa kaikille” –johtaminen ei tuota tulosta aikana, jolloin työn tekijät miettivät omien toiveidensa ja tavoitteidensa yksilöllistä linkittämistä työyhteisöjen yhteisiin tavoitteisiin. Työhyvinvoinnin puutteesta kärsivät eniten ne, joiden oma työnteon viitekehys on kaukana suosta, kuokasta ja Jussista. Juustohöyläleikkaukset sisältöihin, ihmisiin ja tekemiseen katsomatta ovat kuin suoraan liitukaudelta.
Motivaatio on kuin C-vitamiini, eilen nautittu annos ei tänään enää vaikuta. Samoin se syntyy erityisen kohteen yhteydessä, ei yleisenä ilmiönä. Yleismotivoitunutta ihmistä ei siten ole edes olemassa, vaikka työpaikkailmoituksissa sellaista toistuvasti etsitään. Yhtä lailla yleinen harha on ajatella, että loogisuus, syyt ja perustelut synnyttävät motivaatiota. Suotuisat faktat kyllä luovat tekemiselle hyvän viitekehyksen, mutta motivoitumista niillä ei luoda. Työpaikoilla on totuttu toistelemaan faktoja kasvavilla äänenpainoilla. Jos ensimmäinen kerta ei tuota toivottua tulosta, niin lisätään volyymia vähän samaan tapaan kuin italialainen kielitaidoton taksikuljettaja ulkomaanmatkaajalle. Motivaatiota ei kuitenkaan luoda ulkoa, se kun syntyy vain sisälähtöisesti. Innostavien motivaatiovalmentajien puhe auttaa kiistatta, mutta vaikutus kestää vain hetken. Vaikutus on toivottu, mutta kestoon nähden hintalappu on kohtuuton.
Taitaa käydä niin, että työpaikoilla keskustelu ja aidot kohtaamiset ovat lisääntymään päin. Sen jännittävimmän motivaatiokeskustelun jokainen käy kuitenkin itsensä kanssa.
Kolumni on julkaistu helmikuussa 2010 Vantaan Laurissa.