Länsimainen kristinusko on selvinnyt nälänhädästä, sortovuosista ja sodista, mutta selviääkö se jälkimodernin ajan hyvinvoinnista? 2000-luvun Suomessa yhtenäiskulttuurin ja viiteryhmäpaineiden murentumisen jälkeen jokainen on itse vastuussa omasta elämästään, onnellisuudestaan ja myös uskostaan. Valinnanvapauden voimakkaan kasvattamisen piti johtaa vastaavaan määrään kasvavaa onnellisuutta, mutta epävarmuuden, turvattomuuden ja valintojensa seurausten kantaminen ovat kielteisellä tavalla muuttaneet suomalaista arkea.
Vertaisuuden kasvava vaatimus sisältää ajatuksen, ettei ihminen kehityksensä tässä vaiheessa enää tarvitse auktoriteetteja määrittämään elämäänsä. Vertaisuuden, personoinnin ja tuunauksen aikakaudella tahtipuikkoa heiluttaa ihminen itse, rinnalla kulkien saa auttaa, mutta yläviistosta ei saa neuvoa. Siksi erityisesti kaupunkiympäristössä kirkon opin vastaanottamisen sijaan halutaan itse vähintään viimeistellä se henkisyyden tai hengellisyyden muoto, jonka on valmis ottamaan osaksi omaa identiteettiään. Uskontokuntien rajatkaan eivät muodostu ongelmaksi: omaan kristillisyyteen voi kiinnittää palasia buddhismista, New Agesta ja vaikkapa Kabbalasta.
Ajan vaatimuksiin kuuluu myös oikeus elää hengellisyytensä minäkeskeisesti. Hengellisyyden kokemuksen täytyy olla jotakin enemmän, sen pitää tuottaa elämyksellisyyttä ja se pitää voida kokea symbolien, heimotunnusten ja rituaalien kautta. Usko ilman brändikielen ilmauksia on hyödytön. Usko pitää samoin voida elää arjessa todeksi. Seurakunta, joka ei osaa opetuksellaan tulkita Raamatun sanomaa oman arkielämäni tilanteisiin, on turha. Miten siis on, pitäisikö lapsiani kasvattaa aina pitämään puoliansa vai esimerkiksi lainaamaan lelujaan kun muut sitä haluavat?
Hengellisyydestä ei ole oman elämän näkökulmasta hyötyä, jos se ei tarjoa visiota paremmasta. Sen tulisi pystyä kertomaan, mitä tehden ja minne tähdäten voin kehittyä ja muuttaa elämääni myönteisin seurauksin. Tätä kehitystä tahtoisin luonnollisesti itse seurata eli jollakin mitta-asteikolla ymmärtää, olenko edistynyt. Tuon vision tulisi olla siinä määrin ymmärrettävä ja houkutteleva, että sen kertominen tuttavapiirissä on sosiaalisesti palkitsevaa.
Oman hengellisen yhteisöni tulee puhua kielellä, jonka täysin ymmärrän. On jopa houkuttelevaa, jos yhteisömme käyttää termejä, joita vain yhteisön jäsenet ymmärtävät, kuten caddiemaster, slope tai birdie. Jos toisaalta en näitä sisäpiiri-ilmauksia tunne, niin varmuudella poistun. Kuka siis selittäisi, mitä tarkoitetaan armolla, synnillä, sakramentilla, vesperillä? Vastuu ryhmäyttämisestä kielen suhteen on aina seurakunnalla.
Lopulta hengellisen yhteisöni paikka seurakuntakartalla tulee olla selvä. On pystyttävä kertomaan ystäville, mitä seurakuntani edustaa ja missä asioissa se eroaa muista seurakunnista tai yhteisöistä. Oman elämänsä pääosan esittäjä ei voi kuulua mihin tahansa seurakuntaan, vaan sen täytyy olla tietoisesti valittu ja perusteltavissa.