Jos yhteydenoton sekä yhteydenpidon helppoutta ja luonnetta ajateltaisiin poliittisen hoitosuhteen perusominaisuutena, niin siinä lienee suomalaisille poliitikoille jo haastetta riittämiin. Oma kokemukseni 90-luvun puolestavälistä 2000-luvun alkuun oli pysäyttävä. Otin kirjeitse ja sähköpostin välityksellä yhteyttä 17 suomalaiseen poliitikkoon tarkoituksenani vaikuttaa johonkin käsittelyssä olleeseen asiaan tai tarjotakseni asiantuntija-apua. Tässä joukossa oli viiden eri puolueen edustajia laajalla ikäskaalalla. Yhteenkään viestiini ei vastattu. Soittaessani perään sain joka kerran kuulla jonkin meriselityksen vastaamattomuuteen, silti yhtään vastausta en kysymyksiini saanut jälkeenpäinkään. Tarjouduin myös vapaaehtoistyöntekijäksi vaalikampanjaan, mutta tavoittamani puoluejohdon edustaja ei tuntunut löytävän sopivaa kampanjaa, jossa työskennellä. Ei ollut vaikeaa huomata, että äänestäjien yhteydenotot olivat ei-toivottuja normaalityön kuormittajia.
Otin viime vuoden elokuussa yhteyttä presidenttiehdokas Barack Obamaan, joka tuolloin taisteli alakynnessä puolueen ehdokkuudesta Hillary Clintonin kanssa. Lähetin hänelle sähköpostin elokuun neljäntenä, hänen syntymäpäivänään, ja onnittelujen lisäksi toivotin voimia ja menestystä kampanjaan. Kerroin omista ja muutamien ystävieni tunnoista, sillä toivoimme todella uutta poliittista diskurssia sekä tapaa toimia toki Yhdysvalloille, mutta myös esimerkkinä koko maailmalle. Seuraavan päivän aamuna Janet, Barackin kampanjaorganisaation työntekijä, lähetti vastauksen, jossa hän kertoi Barackin terveiset, kommentoi esittämiäni ajatuksia ja totesi kandidaatin olevan ”tuossa vieressä” kiireinen, mistä syystä hän vastaa Barackin puolesta. Sain tuossa viestissä kolmen internet-sivuston osoitteet, joissa Obaman etenemistä voi seurata sekä nimeni sähköpostilistalle, jotta voin lukea Obaman linjapuheet Suomessa samanaikaisesti kun hän esittää ne julkisuudessa. Vastausviestistä näki varmuudella, että se oli kirjoitettu minulle henkilökohtaisesti. Välitöntä hyötyä tuestani ei voinut olla eikä Janetin viestissä ollut myöskään pyyntöä tukea kampanjaa taloudellisesti. Oli ällistyttävää huomata, että Yhdysvaltain tulevalla presidentillä oli kiinnostusta ja aikaa vastata minulle vuorokauden kuluessa, mutta suomalaisilla politiikoilla ei ollenkaan.
Mikä oli oma johtopäätökseni? Päätin osallistua politiikan tekoon ja nimenomaan periaateohjelmatyöhön, tarjoutua uudistamaan politiikkaa valituin osin, ryhtyä itse ehdokkaaksi ja samalla perehdyin suomalaisten poliittiseen ymmärrykseen ja asenteisiin. Suurin osa suomalaisista reagoi kuitenkin juuri päinvastoin politiikan vaikuttajien etäisyyteen: mitä etäämmällä poliitikot haluavat olla äänestäjistään, sitä etäämmällä kansa haluaa olla politiikasta. Jos poliitikko tai sellaiseksi pyrkivä on kiinnostunut potentiaalisista äänestäjistään vain näennäisen pintapuolisesti, niin ei ole mikään ihme, jos nämä potentiaaliset äänestäjät suhtautuvat näennäisen pintapuolisesti politiikkaan kiinnostuen ainoastaan ulkoministerien tekstiviestittelyistä tai puoluejohtajien verkkosukkahousuista. Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan. Milloin olisi hyvä aika aloittaa poliittisen suhteen rakentaminen alusta ja ottaa dialogin tarve tosissaan?