Tuotannon ihmiskuva
Jos lukematon määrä elinkeinoelämän palveluksessa olevia alansa huippuammattilaisia kulkee lyhyeltä kuulostavaa ympyrän matkaa vuosia ja kymmeniä vuosia, tuo matka ei sittenkään voi olla niin helppo kuin miltä se kuulostaa. Näyttää edelleen siltä, että useilla toimialoilla näkemys asiakkaasta artikuloidaan huomattavasti suuremmalla varmuudella kuin näkemys ihmisestä kaiken lähtökohtana ja tavoitteena. Kuluttajia on edelleen helpompi niputtaa volyymeiksi kuin ihmisiä, tuotannontekijään on helpompi suhtautua toimenpiteiden objektina. Numeroiden monimuotoisuutta ei havaittavasti esiinny eivätkä ne siten vaadi kunnioittamista saati perehtymistä.
Elinkeinoelämän ihmisnäkemystä voi ja tulee verrata julkisyhteisöjen vastaavaan näkemykseen. Onko suunnittelun ja toiminnan pohjana oikea käsitys ihmisestä, meistä suomalaisista, naapurista, sinusta ja minusta? Mikä on oikea käsitys, miten oikeellisuutta tulisi mitata? Jos kohtaamme heijastuksen elinkeinoelämän ihmiskuvasta tarjolla olevien tuotteiden ja palveluiden kautta, niin minkälaisen ihmiskuvan heijastuksia kohtaamme kuntien terveys- tai päivähoitopalveluita käyttäessämme? Entä seurakunnan tiloissa, kun etsimme voimaa ja tyyneyttä? Kuulee sanottavan, että mikäli ihmiset saavat toivomaansa palvelua, niin ihmiskuva on lähtökohtaisesti oikea. Rohkenen epäillä.
Niin Internet kuin useat muutkin aikamme ilmiöt ruokkivat kuvaa autonomisesta, tasapainoisesta yksilöstä, joka tuntee tarpeensa, äänestää päivittäin kukkarollaan ja kerää aktiivisena toimijana tarvitsemansa – ennen kaikkea tietoa itselleen sopivassa muodossa. Päivittäin käyttämieni tutkimusaineistojen valossa autonomia, henkinen omavaraisuus, on tavoitetila, jonne useimmat meistä ovat vasta pyrkimässä. Emme siksi ole mitenkään valmiita ilmoittamaan ympäröiville organisaatioille eksakteja tarpeitamme, joita ei tällä hetkellä vielä tyydytetä. Emme usein osaa – tai yksinkertaisesti vaivaudu – arvioimaan edes niitä palveluja, joita tällä hetkellä käytämme. Paremman puutteessa tyydymme olemassa olevaan ja toteamme vaatimustasomme mataluuden ehkä sattumalta, kun tarpeellisia uudistuksia ilmaantuu. Haluan siksi esittää ajatuksen sen ihmiskuvan tärkeydestä, joka ohjaa yhteiskunnan eri yksiköitä tuottamaan materiaalista ja immateriaalista hyvää sen yksilöille, ihmisille. Tämän vastuun ymmärtämisen tarve on ilmeinen, kun tarkastelee ihmistä arvo- ja asennetutkimuksen välineistöä hyväksikäyttäen.
Neljä kuvaa ihmisestä
Ohjaan työkseni tutkijaryhmää, joka vastaa Suomessa RISC Monitor –arvo- ja asennetutkimuksesta. Tämän tutkimuskokonaisuuden aineisto lienee Suomen monipuolisin ja pitkäkestoisin puolueeton, objektiiviseen näkemykseen tähtäävä aineisto suomalaisista arvoista ja niiden heijastuksista asenteisiin, elämäntyyleihin ja kulutuskäyttäytymiseen. Käytämme tätä aineistoa piirtäessämme kuvaa suomalaisesta ihmisenä, yhteiskunnallisena toimijana, kuluttajana, vaikuttajana.
Palveluiden tuottamisen taustana oleva ihmiskuva on usein jonkinlainen keskiarvo ja vielä useammin heijaste omasta elinpiiristä, sen ihmisistä, itsestä. Tämän ohjaavan ihmiskuvan korvaaminen neljällä eri ihmiskuvalla on kokemuksemme mukaan se ensimmäinen ratkaiseva askel, jonka jälkeen suomalaisia todellisuuksia voi kasvokkain kohdata. Nämä neljä kuvaa pohjautuvat RISC-tutkimukseen, jonka kaksi perusulottuvuutta muodostavat ristiin asetettuna neljää kenttää, neljä toisistaan jopa dramaattisesti eroavaa elämäntapaa.
Ensimmäinen perusulottuvuus, suhtautumisemme muutokseen (exploration – stability), selittää merkittävimmin käyttäytymisemme eroja. Toinen perusulottuvuus, yhteisöllisyyden aste (social – individual), on selitysasteensa suhteen järjestyksessä toinen, kun kaikki 118 tunnistettua RISC-muuttujaa asetetaan rinnakkain. Olemme nimenneet perusulottuvuuksien määrittämät ryhmät Vastuuntuntoisiksi, Kokeilijoiksi, Vakiintuneiksi sekä Statushakuisiksi. Kuvaan seuraavaksi näiden neljän ryhmän elämänpiiriä, kuvaa ympäröivästä maailmasta ja tapaa toimia siinä.
Vastuuntuntoiset suhtautuvat asioihin kokonaisvaltaisesti ja haluavat ymmärtää asioiden syy-yhteyksiä. He etsivät uutta yhdistäen sen kuitenkin tarvittaessa myös arvostamaansa perinteeseen. He ovat kiinnostuneita kulttuurista ja yhteiskunnallisesta toiminnasta, osallistuen siihen myös itse. Vastuuntuntoiset vaikuttavat niin puolueissa, kansalaisjärjestöissä, yhdistyksissä kuin myös esimerkiksi lehtien mielipidesivuilla. Luonto, sosiaalinen vastuu ja harmoninen yhteiselo kuuluvat olennaisina osina heidän ajatusmaailmaansa. He haluavat myös käytännössä toimia näiden periaatteidensa mukaisesti. Niinpä esimerkiksi eettisen kuluttamisen teemat ovat vahvasti siirtyneet ajattelusta toimintaan ja vastuuntunto näkyy päivittäisenä äänestyskäyttäytymisenä kaupan tiskeillä. Taustalla on silti vaatimus kollektiivisesti ohjatusta seulasta, joka poistaisi epäeettiset tai –terveelliset vaihtoehdot jo ennen niiden ehtimistä kaupan hyllyille. Tiedon taso on erittäin hyvä ja mitä tahansa tuotetta tai palvelua peilataan kestävän kehityksen kautta. Omilla ostopäätöksillä vaikutetaan ystäviin, tuttaviin ja kollegoihin aina kun se luontevasti mahdollista.
Vastuuntuntoinen suomalainen rakentaa maailmankuvaansa huolella ja pitää hyvää yleissivistystä perusoikeutenaan. Hyvä kompleksisuuden sieto tarkoittaa muun ohella sitä, ettei uusia ilmiöitä tarvitse otsikoida ilmiasunsa mukaan eikä mielipidettä ole välttämätöntä muodostaa nopeasti, toisinaan se saa kestää vuosikausia. Ympäröivästä maailmasta halutaan informaatiota, jota voidaan tarkastella lähdekriittisesti ja joka voidaan kytkeä olemassa olevaan tietoon mielekkäästi. Voidaan puhua tiedonvälityksen mandaatista, jonka ihminen antaa jollekin luotettavaksi katsomalleen taholle, medialle, kun se on luotettavuutensa todistanut.
Vastuuntuntoiset ottavat vastaan uudet ilmiöt, jotka liittyvät kokonaisvaltaisesti terveyteen, ismeihin tai joissa on yhteiskunnallisesti vaikuttava ulottuvuus: funktionaalisista ruoista eettisiin sijoitusrahastoihin ja amerikkalaisten tuotteiden boikotista uudenlaiseen kansalaisaktivismiin. He toiminnallaan ohjaavat uuden ilmiön käyttäjäkunnan määrän kasvuun Suomessa tai näivettymään tarpeettomana. Siksi tämän ryhmän painoarvo on maassamme merkittävä. Sen rooli on pitkään ollut toimiminen suomalaisena omatuntona.
Kokeilijoiden elämänasenteelle ja toiminnalle on kuvaavaa jatkuva uusien virikkeiden etsiminen elämään. He ovat yksilökeskeisiä ja itsevarmoja, korostaen itseään ja lähipiiriään. He tarttuvat hanakasti uusiin haasteisiin ja riskeihin ja ovat joustavia. Toisaalta he luopuvat näistä uusista valinnoistaan yhtä sujuvasti. He pitävät mielellään hauskaa ja nauttivat muodista, teknologiasta ja yleensä kulutuksesta. Kokeilija on tunnusomaisesti tekijä ja menestyjä. Hän on valmis kulkemaan pitkän tien saavuttaakseen tavoitteensa ja on valmis käyttämään aikaa, resurssejaan ja useimpia ajateltavissa olevia keinoja tähän. Kova tavoiteasetanta, aggressiivisuuteen taipuvainen terävyys sekä kilpailumentaliteetti ovat siten kokeilijan, yksilöllisesti ajattelevan ja muutosmyönteisen tyypillisiä luonteenpiirteitä. Toisaalta kokeilijan maailmaa määrittelee myös immateria ja henkisyyden kaipuu. Materian ymmärretään olevan väline hyvässä elämässä, vaikka sillä onkin tärkeä rooli elämänpiirin rajauksessa ja oikean signaalijärjestelmän luomisessa. Henkisyys näkyy toiveena siitä, että on olemassa muitakin ulottuvuuksia kuin näkyvä ja kosketeltava. Toivotaan, että elämää on ulkoavaruudessa ja että ihmisessä on sisällään paljon tutkimatonta, uusia voimavaroja. Jos näin ei olisi, kokeilija masentuisi.
Kokeilijoiden Suomi kokeilee kaikkea mikä on uutta tuotteiden ja palveluiden kentässä. Kaupungissa avattavat ravintolat testataan ensimmäisten joukossa, samoin uusinta paikannusteknologiaa hyödyntävä kännykkä on käytössä tuoreeltaan. Ystäväpiiri tuntee kokeilijan pioneerina, jonka sanaa kannattaa kuunnella. Kuten vastuuntuntoiset, myös kokeilijat päättävät uusien tuotteiden ja palveluiden leviämisestä. Jos kokeilija ei vakuutu vaikkapa kodinelektroniikan uutuudesta, innovaation voi Suomessa unohtaa. Kokeilija toimii vaikuttajana omassa lähiympäristössään kuten vastuuntuntoinen.
Tiedonvälitykseen kokeilija suhtautuu aktiivisesti ja valikoivasti. Median käyttö on välineellisesti laajinta ja monipuolisinta, tosin lähdekriittisyyttä ei vastuuntuntoisten tavoin esiinny. Kokeilija etsii itselleen sopivat aiheet ja käsittelytavat, jolloin median käyttö on luonteeltaan ”skannaavaa”. Tiedonvälityksen löyhä mandaatti on pirstottu eri medioille niiden tarjoaman toiminnallisuuden ja käyttömukavuuden mukaan.
Kokeilija etsii tunne-elämyksiä ja haluaa tulla ravistelluksi äärimmäisillä, rajat ylittävillä kokemuksilla. Elämä on lyhyt ja niin paljon pitää kokea. Kokeilijan päivä täyttyy tekemisestä ja milloin jotain voi tehdä yhtä aikaa toisen asian kanssa, se tehdään. Stressiä ei koeta, vaikka se on lähes jatkuvasti läsnä.
Statushakuisille taloudellinen menestyminen on tärkeää. Status tarkoittaa usein merkkituotteita, mutta sitä voi olla myös vaikkapa oma talo, auto tai arvostettu ammatti. He ovat vakiintuneempia kuin kokeilijat, eivätkä lähde niin helposti mukaan uusiin virtauksiin ennen kuin nämä muodostavat jo merkittävän ”joen”. Toisin sanoen, voittajajoukkue halutaan tunnistaa ennen siihen liittymistä. Ryhmä omaksuu asiat silloin kun ne jo yleisemmin tunnetaan. He eivät niinkään etsi, vaan nauttivat rajoitteitta siitä mitä sopivaa tulee eteen. Statushakuiset ovat hyvin yksilökeskeisiä, eivätkä he ole yleisemmin kiinnostuneita muiden asioista. Tavoitteet halutaan saavuttaa keinolla millä hyvänsä, mutta mieluiten oikoteitä käyttämällä. Statushakuinen Suomi on kuin pienois-Amerikka, jossa ainakin itsellä tulee olla oikeus äkkirikastumiseen ilman suuria uhrauksia eikä ympäröivää yhteisöä tarvitsisi tukea ainakaan veroluontoisten maksujen muodossa.
Statushakuinen maailmakuva on mieluummin suppea ja kategorisoiva kuin laaja. Yleissivistys on rajallinen eikä tiedon jano ole tunnusomaista. Median käytössä viihde ja sähköiset mediat korostuvat merkittävästi. Innostuessaan kaapelitelevisio-, video-, televisio-, konsolipeli- tai tietokonepelitarjonnasta statushakuinen on useimmin hakemassa pakoa todellisuudesta. Samaa asiaa heijastavat myös nelikentän ryhmistä suurin alkoholin käyttö sekä huumemyönteisyys.
Yhteiskunnalliset asiat eivät kiinnosta, niiden hoitaminen on muiden asia. Yksilön vapauden puolustaminen ja maksimointi ovat keskeisiä puheenaiheita. Yhteiskunta ja julkinen sektori nähdään oman elämäntyylin mahdollistajana, jos kysymys on moottoriteistä, uimarannoista tai vaikkapa lapsilisistä. Muutoin julkisen sektorin rooli nähdään kielteisenä: verotuksen ja henkilökohtaisen taloudellisen hyvinvoinnin rajoittamisesta erilaisia vastuita ihmisille luoviin organisaatioihin.
Vakiintuneiden päivää rytmittävät tavat ja perinteet. He tuntevat olonsa turvalliseksi perinteisissä yhteisöllisissä piireissä kuten perheen parissa. Osalle heistä tulevaisuus ja muutos esittäytyy pelottavana ja saa heissä aikaan neuvottomuutta. Tämä ilmenee ajoittain perinteiden yhä voimakkaampana korostamisena ja myös vaatimuksena, että muidenkin pitäisi toimia “niin kuin on oikein”. Suuri osa vakiintuneista ei kuitenkaan mitenkään kammoksu muutosta. Tämä tarkoittaa sitä, että ollaan tyytyväisiä nykyiseen – siihen mitä meillä on – eikä erityisemmin kaivata mitään uutta.
Vakiintunut suomalainen näyttää uskovan sisimmässään, että on olemassa vain yksi oikea tapa elää: se, jonka opimme lapsuuden kodissamme. Siihen kuuluvat niin perinteiden kunnioittaminen, luterilainen työmoraali, turvallisuus kuin arjen rutiinitkin. Elämä on yllätyksetöntä eikä sisällä merkittäviä riskejä. Ismit ja aatteen palo samoin kuin kuluttaminen ja uutuuksien arvostus ovat vieraita.
Vakiintuneen suomalaisen median käyttö on rajallista ja toteavaa. Sanomalehti on totuttu uutisten toimittaja siinä missä televisio toimittaa nähtäväksi koosteen ympäröivästä maailmasta. Tätä koostetta sitten arvioidaan hyvässä ja pahassa, mutta negatiivinenkaan suhtautuminen ei välttämättä johda ohjelmavalintoihin. Maailmankuvaa pyritään rakentamaan ennen kaikkea rationaalisesti.
RISC-tutkimukseen perustuvat neljä ihmiskuvaa markkinoilla
Edellä kuvatut neljä ryhmää eroavat toisistaan arvojen, asenteiden, elämäntyylien ja kulutuskäyttäytymisen osalta. Samoin erot tulevat esiin, kun tarkastellaan kriisiherkkyyttä tai kykyä muokata itse oman elämänsä reunaehtoja. Mutta jotta ensin todennettaisiin kuvatun nelijaon operatiivinen toimivuus, kuvaan arvojen ja asenteiden kulutus- sekä elämäntyyliheijastuksia muutamin esimerkein. Edellä jo sivusin ryhmien suhdetta mediaan, sillä tiedon vastaanotto ja prosessointi on olennainen osa aiemmin mainittua autonomiakäsitystä, joka keskeisesti säätelee kykyämme muuttaa oman elämämme reunaehtoja. Tarkastellaan seuraavaksi ryhmien käsitystä kodistaan sekä ruoasta.
Vastuuntuntoiselle koti on luonteeltaan sosiaalinen foorumi, jossa kohdataan omiin verkostoihin kuuluvia ihmisiä. Yhdessä illastaminen on tyypillistä ja vastuuntuntoisissa kodeissa on tätä tarkoitusta varten soveltuva ympäristö isoine ruokailutiloineen. Toinen funktio on itsensä toteuttamisen keskus, joka pääsääntöisesti näkyy työhuoneena tai tilana, jossa voi kuunnella musiikkia tai lukea kirjaa. Kuvaamiamme koteja leimaa esteettisyys sekä pyrkimys harmoniaan. Tämä näkyy mm. puun, kiven, lasin ja pellavan käyttöä kodin sisustusmateriaaleina.
Kokeilijan koti on ennen kaikkea levähdys- ja latautumispaikka. Kiireinen, urbaaniväritteinen elämä eletään yleensä muualla ja kotiin tullaan pitkän päivän päätteeksi. Näissä kodeissa tunteita herättävät värit ja muodot näkyvät leimallisesti. Sitoutumattomuus näkyy huoneiden erilaisina sisustusratkaisuina sekä jatkuvana sisustamisena, jolla varmistetaan aistiärsykkeiden saanti kotiympäristössä. Muotokieli on vahva.
Statushakuinen koti on tunnistettavissa näytön paikaksi. Pyrkimys sosiaalisen statuksen parantamiseen näkyy niin huonekaluissa ja esineissä kuin asuntotyypissäkin: statushakuiset hakeutuvat selkeimmin suuriin asuntoihin, esimerkiksi vuokralle rivitaloasuntoon. Samoin asumisoikeus- ja vastaavat asuntotyypit esiintyvät tässä ryhmässä selvästi useimmin. Värimaailma on usein runsas ja vaikutelma saattaa olla jopa synteettinen.
Vakiintunut koti on lähinnä turvasatama, jossa kaikki asiat ovat kohdallaan ulkomaailman tilasta riippumatta. Ajan jatkumo on tärkeä tekijä ja sen varmistavat useat tunnesiteitä vahvistavat muistoesineet. Koti on ensisijaisesti vain perheenjäseniä varten, ei kohtaamispaikka. Asuntotyyppinä korostuu maatila-asunto sekä omakotitaloasuminen vihreine ympäristöineen. Kodin tyyli on pääsääntöisesti kooste eri aikakausina ostetuista huonekaluista ja sisustuselementeistä, sillä vain loppuun käytetyt tai rikkinäiset esineet heitetään pois uuden tieltä.
Lienee helppo arvioida, miten erityyppisiä sisustushankintoja näissä neljässä ryhmässä tehdään. Ruoan suhteen tilanne on sama: ostoskori täyttyy eri tavoin neljässä ryhmässä. Vastuuntuntoinen kuluttaja suosii funktionaalisia eli terveysvaikutteisia ruokia ja tuntee hyvin terveen ruokavalion salat. Kokeilija syö useimmin ravintolassa ja tutustuu uusiin kulttuureihin ruoan kautta. Kotona tapahtuva ruoanlaitto vaatii toimivia, erikoisiakin reseptejä. Statushakuinen pyrkii suorittamaan ravinnon nauttimisen tehokkaasti ja suosii niin pizzatakseja kuin hampurilaisketjuja. Vakiintunut suomalainen suosii kotiruokaa eikä mielellään kokeile uutuuksia. Riippumatta tuote- tai palvelualueesta kulutusvalinnat ovat johdettavissa arvo- ja asennetasolle sekä toisinpäin.
Julkisen sektorin, kirkon ja muiden puolijulkisten organisaatioiden pyrkimyksenä on muun ohella tarjota mahdollisuuksia ja elementtejä hyvään elämään ihmisen taustasta ja tulotasosta riippumatta. Osa suomalaisista käyttää näiden tahojen palveluksia runsaasti ja osa selvästi vähemmän. Ketkä ovat suurkuluttajia ja mihin palveluun kulutus kohdistuu? Miksi näin on? Sopiiko tarjonta siihen hyvän elämän kuvaan, joka edellä kuvatuilla neljän ryhmän ihmisillä on? Tarvitaanko palveluita? Pyrin seuraavassa pohtimaan niitä tunnistettuja muutospaineita, jotka johtavat – ja osin pakottavat – näitä neljää ryhmää muuttamaan näkemyksiään ja elämäntyylejään. Varsinkin muutoksen väistämättömyys ajaa meidät usein tilanteeseen, jossa joko kykenemme itse tyydyttävästi muuntautumaan tai sopeutumaan tilanteeseen, tai toisaalta etsimään apua turvaverkkorakenteista, joita mm. julkinen sektori ja seurakunnat tarjoavat.
Arvot ja asenteet muutoksessa
Suomalaisen arvopohjan pirstaloituminen on varsinaisesti kiihtynyt vasta 90-luvun lopulla ja jatkunut voimakkaana tähän päivään asti. Muutoksella ei ole selvää suuntaa, vaan suuntia, joissa ilmiöt vahvistuvat heijasteena syvistä muutoksista. Nämä muutokset eivät ole luonteeltaan automaattisesti negatiivisia tai positiivisia, vaan konkretisoituvat käytännössä hyvin erin tavoin. Esimerkiksi yksilöllisyyden korostuminen ei itsessään ole negatiivinen asia. Sen eräänä seurauksena näyttää kuitenkin olevan kehitys, jossa jo 40 prosenttia suomalaisista kokee olevansa joko usein tai ajoittain ilman paikkaa yhteiskunnassamme (RISC Monitor 2001). Määrä on huolestuttavan suuri eikä ilmiön negatiivisesta luonteesta liene epäilystä. Seuraavassa joitakin keskeisiä muutospaineita, jotka selkeimmin kohdistuvat eri ryhmille.
Vastuuntuntoinen Suomi on globalisaation edetessä joutunut toteamaan, miten yhä useammat asiat ympärillämme määritellään kaupallisin perustein. Vastuuntuntoinen perusajatus yritysten toimimisesta reilulla tavalla ihmisten ja yleisen hyvinvoinnin lisäämiseksi on jatkuvasti uhattuna. Lapsityövoiman käyttö, USA:n kielteiset ilmastosopimuspäätökset ja ruoan kriisit ovat olleet vahvoja signaaleja siitä, miten valvomaton markkinatalousjärjestelmä saattaa näyttää mallikkaita talouden kasvulukuja, mutta kestävän kehityksen ja yleisen hyvinvoinnin teemat ovat jääneet taka-alalle. Juuri nämä signaalit ovat saaneet vastuuntuntoisen suomalaisen paitsi muuttamaan kulutuskäyttäytymistään, myös vaikuttamaan ennennäkemättömän voimakkaasti sekä omissa verkostoissaan että luomaan uutta kansalaisaktivismia (esim. Dodo ry, Älä osta mitään –päivä). Lisääntynyt vaikuttamisen tahto ja eettisyys eivät välttämättä näy suoraan politiikassa esimerkiksi äänestysprosenttien kasvuna, sillä vastuuntuntoinen suomalainen on aina halunnut käyttää äänioikeuttaan. Sen sijaan vaikuttamisen muodot ja tasot lisääntyvät.
Vastuuntuntoinen suomalainen on päätöksenteossaan varsin itsenäinen ja kykenee autonomisena yksikkönä kyseenalaistamaan ilmiöitä, asioita ja ympäristöään. Muutospaine luo aina uusia mahdollisuuksia ja maailmankuvan syvyys sekä laajuus tarjoavat valmiuksia uusien mahdollisuuksien tunnistamiseen ja niiden toteuttamiseen.
Kokeilijoiden maailmankuvaa heilauttavat tuntuvasti niin teknologian kykenemättömyys pysyvään, kaupalliseen edistykseen ja hyvinvoinnin kasvattamiseen kuin yleinen uskon mureneminen materiaan, sen merkitykseen ja kilpailemiseen sen avulla. Molemmat ilmiöt ovat sysänneet kokeilijan maailmankuvaa kohti henkisyyttä ja luovuuden arvostamista. Henkisyys monimuotoisuudestaan huolimatta on ristiriidassa kilpailuhenkisyyden kanssa. Miten kilpailla henkistymisen saralla, miten saada aikaan mitattavia suorituksia henkisellä elämänalueella? Vastauksia haetaan henkistymisen saralla sekä itsensä kehittämisen teemoista että ”uushenkisyydestä”, jota kutsun nimellä branded spiritualism erotukseksi perinteisestä evankelis-luterilaisesta jumalasuhteesta. Tähän ”brändätyn henkisyyden” alueeseen luen kuuluvaksi ilmiöitä tähtikartoista numerologiaan, enneagrammeista ashtangajoogaan ja väriterapiasta I Ching –kortteihin. Toisin sanoen, suorittamisen pyrkimys ohjaa mieluummin sellaisten henkisten piirien pariin, josta kokeilija saa sosiaalisesti kiinnostavan uuden minäkuvan lisävärin kuin evankelis-luterilaisen seurakunnan piiriin, jonka imago ei näytä tuovan lisää arvoa kantajalleen.
Kokeilija on tottunut muutokseen, mutta yhteisöllisyys ja aito jakaminen eivät ole helppoja asioita toteutettavaksi. Elämä on jopa niin tiukasti omissa ohjaksissa, että kokeilija tunnusomaisesti hyväksyy esimerkiksi aktiivisen eutanasian eli olisi halukas ohjaamaan koko elämäänsä loppuun asti, kuolinhetkeä myöten. kiireiseksi rakennettu elämän rytmi ei anna aikaa pysähtyä, vaan omaehtoisen eheyttämisen, suunnan muutoksen täytyy tapahtua vauhdissa.
Statushakuisen suomalaisen minäkuvan yhtenä keskeisenä ainesosana on raha ja taloudellinen menestys. Vuonna 2001 tällainen minäkuva ei ole ainakaan talouden suunnalta kokenut paineita, sillä kansantalouden synkkyydestä huolimatta yksilöillä menee omasta mielestään hyvin eikä huolen aiheita näy. Statushakuinen suomalainen ei pääsääntöisesti ole kyennyt itse määrittämään hyvän elämänsä kuvaa, vaan se on kopioitu kokeilijoilta. Ei siis olla itse kyetty arvottamaan erilaisten harrastusten tai elämäntyylien kykyä tuottaa pysyvää mielihyvää, vaan on haluttu julkisen merkistön ja symboliarvon kautta vakuuttua elämän onnistumisesta myös itse. Tällainen elämä on luonnollisesti altis kriiseille, mikäli oman talouden pohja murtuu. Yhteisyyden ja lähipiirin turvaverkkojen puuttuessa epäonnistunut statushakuinen yksinkertaisesti poistuu joukosta, kunnes on selvittänyt itse ongelmansa. Suurempaa uhkaa edustaa kuitenkin kokeilijat-ryhmän hyvän elämän kuvan kehitys. Mikäli tuohon kuvaan kuuluu tulevaisuudessa ulkomaanmatkojen ja tyylikodin sijaan mietiskely ja henkinen puhdistautuminen, niin miten status silloin rakennetaan? Kriisin ainekset ovat jälleen ilmeiset. Tällainen kehitys luo mielestäni kaksi skenaariota: vaihtoehtona on joko arvotyhjiöön putoaminen tai materiaa sosiaalisena vaihdantavälineenä käyttävä, menestyjiksi eristäytyvä ryhmä. Jälkimmäinen lienee nykyisessä asenneilmastossa todennäköisempi vaihtoehto, ensimmäinen merkitsisi kipeää sukellusta elämän perusasioiden äärelle. Tällöin tulisi luopua materian ylivallasta, nähdä itsensä moniulotteisena toimijana ja esimerkiksi etsiä uusia yhteisöjä, joihin osallistua itseään korostamatta. Elämäntyylin muutos olisi toisin sanoen niin radikaali, ettei siitä todennäköisesti selviäisi ilman läheisten apua tai yhteiskunnan turvaverkkoja.
Statushakuinen suomalainen on varsin kaukana autonomiatilasta. Hän haluaa mm. vastaanottaa informaatiota tietoisen asenteellisesti, jolloin tiedon merkitys on pääsääntöisesti olemassa olevien ajatusmallien vahvistaminen. Edellytykset omaehtoiselle eheytymiselle ovat rajalliset.
Vakiintunut suomalainen kokee tässä ajassa uhkaa niin ruoan kriisien, urheilun perusarvojen tahraantumisen, yliopiston professoreiden vilppien kuin perheinstituutiota muokkaavien lakiesitystenkin vuoksi. Moniarvoisuuden hyväksyminen sinänsä tuottaa hämmennystä, suunnan pitäisi vakiintuneen mielestä olla päinvastainen. Luotettavien instituutioiden osoittaessa haurautensa vakiintuneelle suomalaiselle on ominaista lähteä seuraamaan vastuuntuntoisten maltillisia perusajatuksia. Toisaalta reagoinnin minimointi on ollut tyypillistä tälle ryhmälle ruoka-asioita lukuunottamatta. Toisin sanoen, seurataan, mutta ei muodosteta kantaa ellei ole pakko.
Vakiintuneen maailman turvallisuuden heiketessä myös tämän ryhmän ihmisten toivoma elämän pysyvyys ja ennakoitavuus ovat vaarassa. Tunnusomainen kypsyys, joka estää innostumasta kritiikittä uuteen, luo pohjaa kypsälle päätöksenteolle. Silti tottumattomuus oman elämän reunaehtojen muuttamiseen ja uuden pelko tai vähintään vastustus yhdistettynä autonomian puutteeseen tekevät ongelmista helposti kriisin, josta ei omin avuin selvitä.
Julkisen sektorin haasteista
Kuva ihmisestä aktiivisena toimijana, joka kerää tarvitsemansa, on siis vain osin todellinen. Tällainen – vastuuntuntoinen – ihminen on lisäksi juuri sellainen, joka kykyjensä ja edellytysten puolesta tarvitsee vähiten julkisia turvaverkkoratkaisuja. Omaksutun ihmiskuvan monipuolisuudesta tulee riippumaan se, kohtaavatko julkiset palvelut ja niiden todelliset tarvitsijat toisensa. Kuva aktiivisesta toimijasta ainoana ohjaavana ihmiskuvana on siis vahingollinen!
Suurimmat haasteensa julkinen sektori kohtaa selkeästi statushakuisten kohdalla. Miten tarjota eheytymisen välineitä ja foorumeita ihmiselle, joka on oppinut nuolemaan haavojaan yksin, ilman tukea? Joka pyrkii kriisissäkin altistumaan vain viesteille, jotka myötäilevät olemassa olevaa? Joka pyrkii materian hankinnalla ratkomaan mielen kriisejä silloinkin, kun rahat eivät riitä?
Kokeilijat ja statushakuiset eli yksilöllisesti ajatteleva Suomi tulkitsee yhteiskuntajärjestystämme siten, että kaikki tarjolla olevat palvelut kilpailevat huomiostamme. Toisin sanoen, jos jokin palvelu ei mainosviestinnän keinoin näyttäydy, sitä joko ei ole olemassa tai se on liian huono käytettäväksi. Jos kuluttaja ei törmää kunnan tarjoamiin palveluihin, se on siten yhteiskunnan ja sen huonon viestinnän vika. Julkinen sektori kohtaa näin vaateen palvelujen markkinoinnista yksityisen sektorin traditioon pohjautuen.
Edelleen yksilöllinen Suomi kaipaa yhteisöllisyyttä voidakseen paremmin. Tämä yhteisöllisyys, on kyseessä sitten seurakunnan perheleiri tai terveyskeskuksen ryhmäterapia, on kuitenkin rakennettava siten, että yksilöt kasvavat ryhmäksi omien identiteettiensä tunnistamisen ja kunnioittamisen kautta. Tämä on ainoa tapa, jolla yksilöllinen suomalainen voi saada osansa yhteisössä olemisesta tai siinä työskentelemisestä. Haasteet ovat melkoiset kun muistetaan, että julkinen sektori painottuu yhteisöllisten suomalaisten organisaatioiksi.
Paikkaansa löytämättömien suuri määrä, neljä kymmenestä, johtaa väistämättömästi uusien yhteisöllisyyden muotojen etsimiseen ja toivottavasti niiden löytymiseen. Kukaan ei halua olla yksinäinen, vaikka yksin olemisen valitseekin. Oikea johtopäätös onkin se, että tarvitsemme sellaisia uusia yhteisyyden muotoja, joissa tietoisesti rakennetaan ryhmädynamiikkaa kiinnostavien asiakokonaisuuksien ympärille. Yhteisöjen tulisi olla kooltaan mieluummin pieniä tai koostua pienistä yksiköistä kuin tavoitella massoja. Asiakokonaisuuksien valinnassa tulisi lähteä eri ryhmien vallitsevasta maailmankuvasta eikä esimerkiksi yhteiskunnallisen vastuunkantajan ihannekuvista. Silta olemassaolevasta uuteen houkuttelee selvästi paremmin kuin etäällä siintävä, muiden asettama maali.
Lopulta palveluiden kohdistaminen niitä tarvitseville ihmisille kaipaa ajattelun muutosta. Välineet ovat olemassa, mutta oman ihmiskuvamme vaihtaminen oman lähipiirin projektiosta neljään tai useampaan, on merkittävä haaste. Todellisuuden kohtaaminen on kivuliasta, mutta se kannattaa.
Kirjoittaja on sosiokulttuurisen tutkimuksen asiantuntija. Artikkeli on julkaistu teoksessa Eheään elämään. Näkökulmia ihmisenä olemiseen uhkien ja toivon maailmassa. Toimittanut Kimmo Kajaste. Edita, Helsinki 2001 (ISBN 951-37-3616-4).
Julkaisun artikkelit ja kirjoittajat:
Onnea vai ohdakkeita – neljä näkemystä eheydestä
Arvojakautunut yhteiskunta ja uskonnollisuus
Kimmo Kääriäinen
Moraali ja sen merkitys ajassa
Juha Sihvola
Eheä elämä on vastuuta itsestä ja muista
Kimmo Kajaste
Nuorison eheän elämän edellytykset
Tommi Hoikkala
Eheä elämä – kaipauksen ja kohtaamisten helminauha
Liisa Tuovinen
Informaation, median ja maailmankuvan paradoksit
Jyrki Haikonen
Maailmankuva kestää tulvia – ja journalismia
Jaakko Elenius
Suomalaisen hyvinvointimallin haasteet kansainvälisessä markkinataloudessa
Risto Parjanne
Yritykset, yhteiskunta ja ihminen
Jere Lahti
Minkälaista on Uuden talouden elämänhallinta?
Mika Pantzar
”Kaikki muuttuu – ei entiselleen mikään jää...”
Pirkko Lahti
Eheään elämään – mitä se on?
Jukka Paarma