Jääkiekon vuoden 2003 MM-kotikisojen puolivälieräottelussa Suomi-Ruotsi on tiivis tunnelma. Suomi johtaa ottelun toisessa erässä turvallisen tuntuisesti 5-1, ja TeemuSelänne on hattutempullaan innostanut muun joukkueen kovaan iskuun. Sitten peli saa käännekohtansa, ja Ruotsi tulee kahden kavennusmaalinsa turvin 5-3 –tilanteeseen. Mitä tekee tässä kohtaa yleisö? Se lamaantuu pelosta kuin jyrsijä käärmeen edessä ja saa aikaan jäätävän hiljaisuuden suureen halliin. Suomen joukkueen pelaajat aistivat yleisön hädän, joka tarttuu. He joutuvat suorittamaan hylkäämisvalmiudessa olevalle yleisölle, mikä on parasta mitä Ruotsin joukkue voi toivoa. Peli kääntyy Ruotsille ja mahdoton tulee mahdolliseksi.
Episodi on kiinnostava siksi, ettei yleisö mieltänyt itseään subjektiksi, joka uhan hetkellä ryhtyisi raivoisasti tukemaan omaa joukkuetta, kannattamaan sitä ja liittymään siihen. Ei, se kokee itsensä objektiksi, jolta luvattu voitto viedään kuin tikkukaramelli käsistä juuri, kun sitä piti nuolaista. Yleisö ei näe mahdollisuutta tarttua itse asiaan eikä mahdollisuutta ottaa aktiivista roolia, vaan jää jonkinlaiseen määrittymättömään toiseuden tilaan. Näillä sanoilla ja tällä pienellä kohtauksella voi hyvin kuvata tämän ajan suomalaista asenneilmastoa. Subjektina oleminen on kiinnostavaa, mutta miten päästä toteuttamaan sitä käytännössä?
Sosiokulttuurinen tutkimus pyrkii ymmärtämään tapoja ja mekanismeja, joilla arvomme kiinnittyvät kunakin aikana toimintaan ja valintakäyttäytymiseemme. Se pyrkii syväluotaamalla ymmärtämään käyttäytymisemme todellisia syitä, ajavia voimia ja hyvän elämän kuvaa. Eri kriteerein muodostettujen ryhmien sekä kansakunnan ja kulttuurien tasolla voidaan tutkimuksen avulla tunnistaa kehityspolkuja ja suuntia, joihin me kollektiivisesti pyrimme. Yksittäisen hiekanjyvän liikkeitä on vaikea ennakoida, mutta hiekkarannan dynamiikan ymmärtäminen ja ennakointi on mahdollista.
Samoin on ihmisten laita: olemme yksilöinä entistä vaikeammin hahmotettavissa, mutta yhdistävien pyrkimysten tunnistaminen luo mahdollisuuden ymmärtää ympäröivää sosiaalista todellisuutta. Eurooppalaisessa vertailussa suomalaisia leimaa vahvasti muutoshaluttomuus. Toisaalta myös perinteisen yhteisöllisyyden historia näkyy profiilissamme edelleen. Varsinkin viime vuosina yhteisöjen vaikutus identiteettimme alustana on tosin merkittävästi heikentynyt. Kansainväliset kriisit ja työelämän pelisääntöjen muuttuminen ovat ajaneet meitä epävarmuuden aikaan: suomalaisten pelot ovat olleet tasaisessa kasvussa koko 2000-luvun saavuttaen viime vuonna ennätyskorkeuden laman jälkeisessä Suomessa. Yhteisöperinteeseen tottunut suomalainen ei ole vielä löytänyt sellaista subjektin näkökulmaa, jota aika näyttää edellyttävän.
Postmodernin ajan vauraus tuottaa joka elämänalueelle suuren joukon valinnan mahdollisuuksia. Valintojen määrän lisääntyessä ja työelämän vaatimusten kasvaessa kiireen kokemus on lisääntynyt merkittävästi kaikissa ikäluokissa. Hyvinvointivaltiomalli on pyrkinyt varsinkin luokkasidonnaisuutta välttääkseen rakentamaan tasavertaiset etenemismahdollisuudet takaavaa yksilönvapautta, mutta samalla se on näin tehdessään pakottanut meidät tekemään entistä enemmän valintoja. Meistä on tullut valitsijakuluttajia kaikilla elämänalueilla. Postmodernin suomalaisen identiteetin kiintopiste ei ole kuitenkaan enää juurevasti yhteisömaaperässä, vaan sijoittuu sattumanvaraisesti sosiokulttuuriseen avaruuteen. Tähän kiintopisteeseen keräämme itsen toteuttamisen ja esittämisen ilmaisutapoja ikään kuin terälehtiä kukkapohjukseen. Ajalle tyypillistä on myös se, ettei yhden terälehden ulkomuodosta voi päätellä muiden ulkomuotoa. Yhteisöllisyystutkija Barry Wellman on hahmottanut neljä kohtaamisen ja verkottumisen kulttuurista vaihetta. Kyläyhteisön aikakaudella kuljimme ovelta ovelle ja kohtaamisen piiri oli suppea. Joukkoliikennevälineet mahdollistivat siirtymisemme paikasta toiseen pitkilläkin etäisyyksillä. Henkilökohtaisten ICT-välineiden avulla tavoitamme kenet tahansa lähes mistä tahansa maailman kolkasta..
Neljännessä, nykyisyyttämme kuvaavassa vaiheessa kohtaamisista muodostuu aiempaa epäsymmetrisempiä, sillä kohtaamisiamme määrittää roolisidonnaisuus: jokin rooleistamme kohtaa tietyssä ajassa ja paikassa jonkin toisen ryhmän edustajien roolit, jotka ovat sillä hetkellä tarjolla. Tähän ei tarvita internetin tarjoamaa peitenimistöä, vaan esimerkiksi harrastepiireissä ja työyhteisöissä yhä harvempi tuntee kollegansa taustoja. Näiden roolien runsaus on tärkeä osa toivomaamme tulevaisuutta: yhä useampi meistä haluaa olla monena maailmassa. Meillä on tarve jossain määrin tuotteistaa roolejamme, ja ristiriitaisuudet roolien välillä ovat nimenomaan tervetulleita. Uuden ajan näkyviä symboleita ovat Madonna sekä tv-sarjat Alias ja Tanssii tähtien kanssa, joista viimeksi mainitussa karskin rock-äijän sisältä kuoriutuu myös temperamenttinen latinohurmuri, ikään kuin moninaisuuden karikatyyrinä.
Hyvinvointiyhteiskunnasta käytävälle keskustelulle tuntuvat olevan tunnusomaisia sekä resurssi- että peruspalveluorientaatio. Vastauksia hyvinvoinnin kysymyksiin haetaan tuista ja palvelujen organisoinnista. Hyvinvointi rajataan lähinnä peruspalveluihin, kuten terveydenhuoltoon, koulutukseen tai päivähoito-oikeuteen. Suomalaisen valitsijakuluttajan omassa kielenkäytössä hyvinvointi syntyy usein muualla kuin peruspalvelujen tasolla: itsensä toteuttamisen ja uusyhteisöllisyyden tarpeet ovat hyvinvoinnin toteutumisen keskeisiä foorumeita. Jos hyvinvointiyhteiskunnan kehittämisestä käytävää keskustelua edelleen sekä rajoitetaan että rajataan vain peruspalveluihin ja resursseihin, subjektiuteen totuttelevaa kuluttajakansalaista keskustelu ei kohtaa eikä hän saa hyvinvointinsa kannalta tarpeellisia rakennuspuita edelleenkään yhteiskunnalta.
Muusikko Mikko Kuustonen on sattuvasti kuvaillut Suomea onnellisuuden kehitysmaaksi. Resursseja on, hyvinvointia laajemmassa merkityksessään ei. Valtiotason kehitysapua ei tälläkään sektorilla ole nopeasti odotettavissa, joten kannattaa lähteä itse liikkeelle. Aloita pienistä asioista. Jos haluaisit ajaa autoa, mutta olet huomaamattasi jo vuosikausien ajan automaattisesti kävellyt pelkääjän paikalle, niin vaihtakaapa seuraavalla reissulla puolisonne kanssa paikkaa. Sinun aloitteestasi.
Kirjoittaja on sosiokulttuurisen tutkimuksen asiantuntija. Kolumni on julkaistu Suomen Kuvalehdessä 5. toukokuuta 2006.