Sähköinen sosiaalinen media ei sikäli eroa merkittävästi entisaikojen kaveri-, vauva-, vieras- ja muista vastaavista kirjoista siinä, että viestit eivät ole tarjolla kaikille. Sähköisen rihmamainen rakenne tarkoittaa sitä, että viestit ja huomiot välittyvät ketjuissa, joissa edelleen lähettäjät ikään kuin signeeraavat viestin luotettavuutta ja kiinnostavuutta vastaanottajilleen. Rihmastojen risteyskohdissa olevat nettinatiivit pystyvät helposti arvioimaan jonkin viestin painoarvon tai ilmiön laajuuden seuraamalla, miten monesta suunnasta sama viesti välittyy. Tottunutta sosiaalisen median käyttäjää eli nettinatiivia ei huijata. Samoin poliitikon ystäväpiirin ja sivuprofiilin rakenne kertoo tavallista vaalimainosta huomattavasti paremmin siitä, minkälaisesta henkilöstä on kysymys. Poliitikon vaikutuspiiri ja myös hänen omat ”kuiskaajansa” tulevat näkyväksi. Arvattavaa jää vähemmän.

Sosiaalinen media omalta osaltaan vähentää politiikan kauneus- ja julkkisvetoisuutta. Facebook –tyyppisessä ympäristössä moni saa sanottavansa esille ilman näyttävää linnan juhlan iltapukua, uutta julkkissiippaa tai peruskoulupohjaista urheilumitalien sarjaa. Sosiaalisessa mediassa julkisuus tai suosio määräytyy yksitellen hankittujen ystävyyssuhteiden tai yksittäisten henkilöiden suositusten perusteella. Media ja toimittajat eivät luo Facebookissa julkkiksia. Johanna Tukiaisiin, Frederikkeihin ja BB-hahmoihin kyllästyneille se on suuri helpotus. Sosiaalisen median maisema on luonnollisempi ja demokraattisempi ilman toimittajien arkkityypittelyvaltaa. Kiinnostavaa ihmistä ja viestiä kuunnellaan ilman sirkustemppuja.

Osassa sosiaalista mediaa jäsenet eivät esiinny omalla nimellään. Tulevaisuudentutkimuksen seuran tuoreessa Top Ten Futures –seminaarissa nimimerkkikirjoittelua pidettiin pääsääntöisesti ongelmallisena. Nimimerkin takaa kun voi helposti sanoa asioita, joita ei tulisi sanottua kasvotusten. Totta, mutta kolikolla on myös kääntöpuolensa. Erityisesti asiat, joista ei julkisessa keskustelussa puhuta, voivat olla suuren kiinnostuksen kohteena verkkokeskusteluissa, joissa henkilöllisyyttään ei tarvitse paljastaa. Ja samalla tietämättömyyttään tai osaamattomuuttaan. Esimerkiksi hengellisyys, miehiin kohdistuva parisuhdeväkivalta ja osin päivänpolitiikankin kysymykset ovat alueita, joihin media ei anna sen paremmin kontekstia kuin terminologiaakaan. Silloin nimimerkkien keskustelufoorumi saattaa todella olla tarpeen ja vähentää näin julkisen keskustelun yksipuolisuutta. Nimimerkkien takana tulisi kuitenkin olla kirjautumiskäytäntö, jotta tilivelvollisuus omista puheista säilyy.

Parhaimmillaan sosiaalinen media voi olla politiikan renessanssin keskeinen näyttämö. Kun politiikan tekijät saavat verkkoyhteisöissä kasvot ja mahdollisuuden perustella omaan tahtiin näkemyksiään, on dialogille paremmat edellytykset. Kirjalliset ja kuvalliset aineistot ovat jaettavissa mielenkiinnon mukaan, hyvässä ja pahassa eli puolesta ja vastaan. Edelleen kaikesta viestinnästä voi kieltäytyä, jos jokin ideologia tai ajatussuunta ei ole kiinnostava, mutta etäisempiäkin ajattelumalleja voi vaivattomasti maistella. Valinta jää yksilölle, verkkoyhteisö ei tunne lööppihegemoniaa. Verkkoyhteisöissä tullaan myös näkemään jatkuvuuden kasvava merkitys. Sähköisellä aikakaudella verkkodokumentaatiot eivät häviä, joten johdonmukaisuus nousee uuteen arvoon. Ehkä kuitenkin keskeisintä politiikan paluun kannalta on se, että verkkoyhteisöt alkavat keskustella politiikan teemoista jo siinä vaiheessa, kun vielä on vaihtoehtoja. Julkilausumien luvatussa maassamme tämä aiheuttanee päänvaivaa monille. Kuitenkin arkipäiväinen yhteisten asioiden avoin puntarointi ja mahdollisuus perustelujen muovaamiselle ovat juuri sitä, mitä politiikka kipeimmin kaipaa. Nyt siihen on paremmat mahdollisuudet kuin aiemmin.

Kolumni on julkaistu Verkkoapilassa 24. helmikuuta 2009.