Suuret megatrendit ja niiden ihmettely on aiempaa tiiviimmin täyttänyt median sivuja sekä minuutteja. Ikääntyminen, ilmastomuutos, energialähteet ja talouden painopisteen siirtyminen Aasiaan tulevat pääsääntöisesti käsitellyiksi suurina spektaakkeleina, erillisinä tavallisten ihmisten arjesta. Ne näyttävät syntyvän ja vaikuttavan jossain kaukana, tosin niiden jälkimaininkeja voi kokea myös täällä pohjoisessa. Modernin kaudella pysyvyyttä luoneet suuret järjestelmät, kuten kommunismi, ovat menettäneet niille kuuluneen paikkansa elämän suurina vakautta tuovina rakenteina. Tyhjiötä tuntuvat täyttävän kaikki suuret tapahtumat, liikkeet ja muutokset, megatrendit mukaan lukien. Teknologian kehityksen diskurssi viittaa samalla tavoin suureen ”olioon”, jota ei voi ohjata, vaan ainoastaan sopeutua sen tuotoksiin. Julkinen keskustelu täyttää huomaamattaan tuota tyhjiötä, sillä sen täytyy tarjota suurempia konteksteja ihmisille, jotka niitä sukupolvesta toiseen kuitenkin hakevat.
Samaan aikaan elämme murrosta, jossa sosiokulttuurisen maisemamme pelisäännöt ovat muuttumassa mielenkiintoisella tavalla. Yksittäisten ihmisten näkökulma tuo mukanaan kehityssuuntia, joihin on syytä varautua kaikilla yhteiskunnan tasoilla. Tulevan vuosikymmenen yksi olennaisimmista kysymyksistä on keitä olemme ”me”.
Suomessa on1990-luvun lopulla käynnistynyt kehitys, jonka seurauksena perinteinen yhteisöllisyys ja kansalaisuus ovat alkaneet systemaattisesti menettää merkitystään ja rooliaan yhteiskunnallisena liimana. Perinteisten yhteisöjen jäsenmäärät ovat alkaneet vähentyä uhkaavasti eikä muutosta ole näkyvissä. Seurakunta, osuustoimintaliike, puolue, partio tai vapaaehtoiset maanpuolustusjärjestöt eivät houkuta osallistumaan entiseen tapaan eivätkä niiden tarjoamat yhteisörakenteet ole enää tukemassa yksilön identiteettiä aiempaan tapaan. Suuri osa perheistä ei siirrä perinteitä jälkipolvilleen, sillä perinteiden ydinajatuksia ei ole ehkä ollenkaan sisäistetty tai niiden merkityksen uskotaan aikaan suhteutettuna vähentyneen. Kun lopulta myös sitoutuneisuus omaan työyhteisöön on merkittävästi ohentunut, voidaan todeta, että suomalaisen identiteetin keskeisten rakennusaineiden – työ, yhteisö ja traditio – stabiloiva vaikutus on vähentynyt. Vastaavasti 90-luvun alkuvuosien laman jälkeen muutosvauhti on kasvanut. Uusien sosiokulttuuristen trendien synty, kasvu ja muuntuminen ovat aiempia vuosikymmeniä kiivaampia. Perinteistä voimansa ammentaneiden rakenteiden hellittäessä käsitykset hyvän elämän kuvasta ovat monipuolistuneet ja laajentuneet. Laman jälkeisen kauden parantunut talous on mahdollistanut uusien toiveiden toteuttamisen, kokeilut ja omaperäiset ideat. Parantunut talous ei suoraan synnytä sosiokulttuurista muutosta, mutta se edesauttaa sitä mahdollistaen uuden kokeilun.
Suomalaisen yhteiskunnan vauraus on kehittynyt merkittävällä tavalla viime vuosikymmenien kuluessa. Vaurastumiselle ja sen seurauksille on monta mittaria, mutta yhteiskunnallisesti keskeistä on tarpeen mukaisen kuluttamisen väheneminen suhteessa halun mukaiseen kuluttamiseen. Elämme parhaillaan aikakautta, jossa halun mukainen tuotteiden ja palvelujen ostaminen on levittäytynyt laajan kansanosan käyttäytymispiirteeksi. Tälle aikakaudelle on tyypillistä, että halujen monipuolisuus löytää vasteensa monipuolistuvasta tarjonnasta. Tämä on helppo huomata vaikkapa tv-kanavatarjonnasta, markettien hammasharjahyllyn pituudesta tai valmisruoka-altaiden pinta-alasta. Vaihtoehtojen määrän kasvu edelleen kiihdyttää muutosta siten, että se tekee mahdottomaksi perinteisen valintamallin: kartoitan vaihtoehdot, kokeilen ne ja valitsen sopivimman. Löydämme itsemme ympäristöstä, jossa joudumme koko ajan tekemään valintoja heiveröisemmin perustein, mielikuvapohjaisesti, ja aikamme tuntuu hupenevan aiempaa säälimättömämmin. Suomalaisten kiireen kokemus on kasvanut erityisen voimakkaasti vuoden 2003 jälkeen: yli 70 prosenttia kokee, ettei aika riitä halutun tekemiseen. Keskustelu elämän hallinnan vaikeudesta lisääntyy.
Yhteiskunnallisen osallistumisen näkymät ovat tässä kehityksessä myös heikentyneet. Halu antaa oma panos yhteiskunnan hyväksi on Taylor Nelson Sofres –konsernin Suomen yksikön tutkimuksissa vuonna 1998 ollut 73%:n kanta ja laskemani ennuste vuodelle 2011 on enää 39%. Mikä sitten heikentää osallistumishalukkuutta? 2000-luvulla on nähtävissä alkanut kehityssuunta, jossa vastuunkantoa vaativia asioita pyritään ikään kuin ulkoistamaan omasta elämästä valtiolle tai kunnille. Verokapinaa on julkisuudessa odoteltu, mutta sellaista ei ole näkyvissä. Sen sijaan korkean veroasteen ajatellaan oikeuttavan elämäntyylin, jossa yksilö tai perhekunta saa keskittyä oman hyvinvointinsa maksimointiin samalla, kun julkinen sektori hoitaa rakenteelliset vastuut. Niiden suomalaisten osuus, jotka haluaisivat osallistua johonkin yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen keskittyneeseen järjestöön, on vuonna 2004 ollut 37% ja vuonna 2006 enää 23%. Ei siten ole odotettavissa, että lähivuosina yhteiskunnallinen aktiivisuus erityisesti kasvaisi. Toki on muistettava, että jälkimodernina aikana jokaisella trendillä on vastavoimansa. Yhteiskunnallista liikehdintää ja aktivoitumista voi lyhyellä aikavälillä tapahtua, mutta suuremmassa kuvassa yksilökeskeinen ja yhteiskunnallinen elämä eriytyvät toisistaan.
Haluaisin antaa nyt käynnissä olevalle muutokselle edellä kuvatun lisäksi hieman kattavamman ajatuksellisen kontekstin, sillä kuluttajuudesta on tullut yhteiskunnan keskeinen mekanismi tavaroiden, palveluiden ja yleisemminkin hyvinvoinnin jakamiselle kansalaisille. Investointi-, kulutus- ja palvelutuotannon näkökulmasta halujen mukaisen kuluttajuuden aika on merkittävä muutos tarvepohjaisen kuluttajuuden kauteen nähden. Kun sodanjälkeisessä Suomessa ei ollut tarpeeksi asuntoja, ruokaa ja vaatteita, tuotannon ja jakelun piti tyydyttää nämä tarpeet – käsikirjoitus oli selkeä. Alkaneella aikakaudella kuluttajakansalaisten erilaistuneet hyvän elämän kuvat, elämäntavat ja toiveet johtavat markkinaan, jota ei ole enää käsikirjoitettu. Kollektiivisen käsikirjoituksen puute johtaa disruptiivisesti eli poukkoilevasti käyttäytyvään markkinaan, kun arvaamattomalle kuluttajuudelle altistuu kaikki kuluttajakansalaisille kohdistettu tarjonta. Käsikirjoittamattoman aikakauden ensimmäisiä aaltoja kokevat nyt kehitysyhteistyöjärjestöt, puolueet, seurakunnat ja monet muut tahot. Moni tuntuu ajattelevan, ettei tämä kuluttajuuden levittäytyminen ole sopivaa tai reilua. Onkin keskeistä huomata, ettei tätä vaikutusta esimerkiksi järjestökenttään ole kenenkään toimesta erikseen suunniteltu, näin vain tapahtuu. Joudumme jo lähitulevaisuudessa entistä useammin analysoimaan niitä yhteiskunnallisen päätöksenteon ja kehityksen seurauksia, joita emme ole ennalta kyenneet arvaamaan ja joita emme näin jälkikäteen arvioituna ehkä pidä toivottavina.
Jos historiaa katsotaan sosiokulttuuristen trendien ja niiden vaikuttavuuden näkökulmasta, voimme löytää eri vuosikymmenille kansakuntaa yhdistäviä teemoja. Nämä teemat ovat jollakin tavoin toimineet yhteisinä nimittäjinä yksittäisten ihmisten pyrkimyksille, vaikka samaan aikaan muitakin trendisuuntia on aina ollut. 1960-luvulla halusimme etsiä ja tunnistaa erilaisuuttamme, elimme ideologian vahvaa kautta. Muutoksen ytimessä oli vanhan rikkominen, sillä se edusti samanlaisuutta. 1970-luvulla koimme vastareaktiona halua keskittyä selvemmin omaan onnellisuuteemme ja vuosikymmenen uudet hedonistiset piirteet oli helppo erottaa kontrastina aiemman vuosikymmenen aatteellisuudelle. 1980-luku merkitsi pragmaattisemman ajattelun nousua. Halusimme lastemme panostavan koulunkäyntiin ja omaan, tehokkaampaan elämään saattoi kuulua vaikkapa kuntosaliharjoittelua suorituskyvyn kasvattamiseksi. Luonnon ja ympäristön suojelu vahvistuivat asenteiden tasolla 1990-luvun alkupuoliskolla ja viime vuosina corporate citizenship –ajattelu ja yhteiskuntavastuu muuttuivat ihmisille tärkeiksi teemoiksi. Toisin sanoen, me halusimme olla parempia ja eettisempiä 60-luvusta poiketen neutraalisti, ilman politisointia. Kun mitään suurta Y2K-katastrofia tai suurta mullistavaa elämänmuutosta ei vuosituhannen vaihteen myötä ilmaantunutkaan, aloimme uudella tavalla miettiä oman elämämme piiriä. Näinä vuosina olemme halunneet olla enemmän, löytää uusia rooleja ja tulla kohdelluiksi eri tavoin eri foorumeilla. Olemme halunneet olla monena maailmassa. Ei ole siten sattumaa, että Suomen ensimmäinen Euroviisuvoitto hankittiin naamioituneiden artistien toimesta tai että televisiosarjoissa suuria muutoksia ja vaihtuvia identiteettejä tarjoillaan runsain määrin. Kulunutta kymmenvuotisjaksoa voi kuvailla konservatiivisen materialismin kaudeksi, jolloin minäkuvaamme tukevia, pysyvyyttä tuovia kodin elektroniikan laitteita, autoja, harrastevälineitä, gps-laitteita ja veneitä on hankittu jopa Euroopan tasoon nähden ennätyksellisessä mittakaavassa. Historiaan jää myös painopisteen siirtyminen poliittisesta ja järjestövaikuttamisesta kuluttamalla vaikuttamiseen: Reilun Kaupan tuotteita tietoisesti ostaneiden kuluttajakansalaisten määrä oli jo 2000-luvun puolivälissä yli kymmenen prosenttiyksikköä suurempi kuin puoluepoliittiseen tai järjestövaikuttamiseen uskovien suomalaisten määrä. Kuluttajuuden merkityksen ja välillisten vaikutusten suuruuteen ei yhteiskunnassamme ilmeisesti ole varauduttu eikä vaikutuksia vieläkään kyetä kunnolla arvioimaan. Mittakaava-arvion painopisteistä voi tehdä vaikkapa siitä, että Metsäntutkimuslaitoksella tutkijoita on noin tuhat, VTT:llä teknologiatutkijoita on noin sata, mutta Kuluttajatutkimuskeskuksessa tutkijoita on vain nelisenkymmentä.
Uuden aikakauden merkkejä etsiessä on syytä tiedostaa, että suuret aikakausiteemat eivät vaihdu yhdestä toiseen, vaan elävät pääsääntöisesti rinnakkain toisen vahvistuessa, toisen heiketessä. Kehitys on usein liikettä voiman ja vastavoiman välillä, heiluriliikettä puolelta toiselle, niin myös lähitulevaisuudessa. Tavara- ja erityisesti kestokulutushyödykekulttuurin ylikorostuminen oli pitkälti seurausta kasvaneesta epävarmuudesta, jonka vaikutuksia yritimme vähentää hankkimalla ympärillemme investointityyppisiä, kestäviä hyödykkeitä. Uuden vuosituhannen myötä syntynyt epävarmuus ei ilmeisesti lähivuosina ole enää kasvussa, joten kuluttamisen moottori on näiltä osin hyytymässä. Tavara ei ole myöskään tuonut kaikille luvattua onnellisuutta, joten sitä on jo hiljalleen lähdetty hakemaan muualta. On siis aika viisarin heilahdukselle, vastavoimalle.
Kuluttaminen elämän tavoitteena, kommunikoinnin muotona, elämän arvojen symbolina ja oman onnistumisen mittarina on tullut jäädäkseen. Se on luonut pohjaa myös arvoperustan rakentamiselle eikä rakennusaineista silloin löydy perinteisen yhteisöllisyyden aineksia, moraalikäsityksiä tai yhteiskunnallisuutta. Kuluttajuuden ja materialismin vastavoimana henkinen, hengellinen ja immateriaalinen on nousemassa 2010-luvun uudeksi yhteiseksi nimittäjäksi. Uuden teknologian ja tavaran jälkeen me etsimme runsautta, syvyyttä ja monikerroksisuutta, myös mystiikkaa. Toivomme, että meistä ja muista löytyy ulottuvuuksia, jotka ovat silmin näkymättömissä. Muistamme, että on jokin suurempi voima, jota emme ehkä pystyneet määrittelemään tai ehtineet aiemmin etsiä. Onko olemassa Pyhää? Onko uskonnon nousu maailmanpolitiikassa kuitenkin merkki myös siitä, että Jumala on olemassa? Miksi monissa muissa maissa spirituaalinen on niin voimakkaasti läsnä? Entä miksi maailman joka kolkassa on kirkkoja, katedraaleja, moskeijoita ja temppeleitä? Uudenlaiset kysymykset alkavat askarruttaa mieliämme ja jo nyt on huomattavissa, että esimerkiksi televisio-ohjelmissa uskontoa käsitteleviä teemoja esiintyy aiempaa useammin. Uskostaan voi jo puhua, vaikka termejä tai sanoja ei aina heti löytäisikään. Myös tyhjyyden tunteesta on luvallista puhua.
Spiritualiteettiin liittyviä kysymyksiä miettiessämme emme välttämättä aloita kristillisestä opetuksesta. Lähtöpisteenä on usein oma minä, oma runsaampana olemisen tarve sekä yksilölliset hengelliset tai henkiset pyrkimykset ja tavoitetilat. Valtauskonnot ja tarjolla oleva spirituaalinen aines muodostavat hengelliselle tuunaajalle aarreaitan, josta oma spirituaalinen agenda voidaan rakentaa. Maallistumisen rinnalle nousee toinen perinteisen kristillisyyden haastaja, opetuksellista määritteistä vapaa tuunattu hengellisyys, jossa on aineksia useista lähteistä. Dogman puuttuminen on vahva symboli omasta ajattelukyvystä ja siitä, ettei mihinkään perinteiseen ”aivopesuun” ole alistuttu. Tuunattuun hengellisyyteen liittyy kasvavasti myös merkit ja symbolit, joiden avulla näkymätöntä tehdään näkyväksi. Samoin uuteen hengelliseen agendaan kuuluu tarve tasoille eli jollekin omaa edistymistä symboloivalle jatkumolle, jossa ei haluta olla aloittelijastatuksella.
2010-luvulla spirituaalinen kausi tuo statussymboleiden joukkoon taitoja ja kyvykkyyksiä. Omaisuuden ulkokohtaisuuden jälkeen arvostusta saavat vahva ammatillinen kompetenssi, laulu- ja esiintymistaidot, ruoanvalmistus ja monet vastaavat, nimenomaan vapaa-aikana näkyvät taidot. Yritykset alkavat tuottaa koulutuspalveluiden kautta asiakkailleen osaamista, joka ei välttämättä ole sidoksissa yrityksen toimialaan. Kun kaikki se, mikä voidaan muuttaa ykkösiksi ja nolliksi, todella muutetaan, niin alamme antaa taidoille ja osaamisille arvostusta statuksen pysyvyyden näkökulmasta. Ruoanlaittotaitoa ei ulkoisteta tai myydä Kiinaan, kirjanpidon tai röntgendiagnoosit voi siirtää vaikka Intiaan.
Uudet ajan merkit näkyvät myös sankarihahmoissa. Näiden myyttien ja kuvastojen muutos on jo käynnissä ja havaittavissa. Useissa amerikkalaisissa tv-sarjoissa sankareiden vahvuudet ovat luonteeltaan henkisiä. Jos 80-luvun lopun ja 90-luvun sankarin arkkityyppinä voi nähdä Robocopin, niin 2000-luvun jälkipuoliskon arkkityyppinen sankari on Taru sormusten herrasta -trilogian Gandalf. Velho Gandalfin hahmon huomionarvoisia piirteitä ovat vahva spiritualiteetti, tuonpuoleisen ja tämän päivän rinnakkaiselo, senioriteetti ja selkeä viisauden arvostus. Suomalaisen väestön ikärakenteen kehitys toisaalta vielä erityisesti tukee tämänkaltaisin ominaisuuksin varustettujen sankarihahmojen suosiota.
Yksi viime vuosikymmenien loukkaamattomista teemoista on ollut valinnan vapaus. Sitä on tarjottu – usein perustellusti – ratkaisuksi miltei kaikkeen yhteiskunnalliseen päätöksentekoon pienemmistä yhteisöistä puhumattakaan. Valinnan vapaus ja itsemääräämisoikeus ovat harvoin olleet vähentymässä, sen sijaan niiden mahdollisuutta on pyritty laajasti lisäämään. Pääsääntöisesti vaihtoehtojen määrä elämänalueesta riippumatta kasvaa joko selvästi tai rajusti. Vapautta valita itse kasvatetaan kaupan ja palvelun alueella tietoisesti, mutta samalla valinnanvapauden ihannointi vaikuttaa kulttuurin ainesosana usein huomaamattomasti. Esimerkiksi suomalainen nuori muuttaa kotoaan keskimäärin 20-vuotiaana, kun vastaavasti Espanjassa keskimääräinen oman kodin perustamisikä on 28 vuotta. Perhemallimme on näiltä osin yksilökeskeinen ja autonomiaan kannustava, kun puolestaan espanjalainen malli on vahvasti perhekeskeinen. Suomalaiseen malliin olemme päätyneet ilman linjapäätöksiä tai lakeja, tietoista valintaa. Seurauksena tästä on mm. se, että perinteiden siirtyminen tai perheen pelisääntöjen oppiminen eivät ilmeisesti siirry sukupolvelta seuraavalle. Turbulenttien murrosikävuosien jälkeen nuoren on houkuttelevaa odottaa poismuuttoa eikä rakentaa yhteisyyttä perheinstituution puitteissa, jos se tuntuu työläältä. Vastaavasti espanjalaisessa perheessä täysi-ikäinenkin tietää asuvansa kotona kymmenisen vuotta, jolloin yhteiset sopimukset on välttämätöntä solmia. Perinteet siirtyvät, perheinstituutio pysyy vahvana. Suomessa kompromissien pohjalta toimiva toimistohotellimalli tulee perheissä yleistymään, varsinkin teini-ikäisten perheissä. Valinnan vapauttava korostava kulttuuri voi siten tuottaa ilmiöitä, joita ei poliittisessa päätöksenteossa pidettäisi suotavina.
Kansainvälisen RISC-tutkimuksen keskipistekartoilla kansakunnat muodostavat hengellisellä ulottuvuudella mielenkiintoisia klustereita. Muutokseen myönteisimmin suhtautuva ryhmä muodostuu ortodoksisista maista, muutoksen ja pysyvyyden akselin keskikohdilla sijaitsee katolisten maiden ryhmä ja selkeimmin pysyvyyttä suosiva ryhmä muodostuu luterilaisista maista. Tämän havainnon perusteellista analyysia ei vielä ole olemassa, mutta sen taustalla olevia selittäviä rakenteita voi osin pitää todennäköisinä. Kansakunta vaikuttaa sitä valmiimmalta kohtaamaan muutoksen, mitä enemmän sen kirkolliset instituutiot pystyvät luomaan pysyvyyttä, kulttuurisia rakenteita ja perinteisen yhteisöllisyyden tukea kansalaisilleen. Uskonasioiden yksityisyyttä myötäilevä, arjessa heikosti näkyvä sekä symboleiltaan ja rituaaleiltaan vähäinen kirkko ei ilmeisesti kykene luomaan kansalaisille ponnistuspohjaa uuden kohtaamiseen ja jatkuvan muutoksen kokemiseen.
Luottamus yhteiskunnan voimavarana on Suomessa saanut kolhuja 2000-luvulla. Lahden hiihtoskandaalien jälkimainingeissa tehdyssä tutkimuksessa puolet suomalaisista kertoi epäluottamuksestaan muitakin suomalaisia merkittäviä instituutioita kohtaan, ei pelkästään urheilun saralla toimivia. Toisaalta kansakunnan yhteisiä tavoitteita kaipaa 2010-luvun alussa enää neljä kymmenestä, kun lukema oli vielä 1998 noin 80 prosenttia suomalaisista. Prosenttiosuuden muutos on huima ja se osoittaa, minkä mittaluokan muutosvaiheessa elämme 2000-luvulla. Reagoivatko yhteisyyttä tuottavat instituutiot muutokseen riittävällä vakavuudella? Kirkko, ammattiyhdistysliike, partio, sanomalehti, vapaaehtoiset maanpuolustusjärjestöt, Pellervolainen osuustoimintaliike sekä puolueinstituutio ovat kaikki kohdanneet hupenevan jäsenmäärän problematiikan sekä myös jossain määrin vaikutusvaltansa kapenemisen haasteet. Millään edellä mainituista organisaatioista ei tunnu olevan erityisen vahvaa visiota paremmasta tulevaisuudesta, joten perinteisen yhteisöllisyyden kehityssuunta tuskin muuttuu. Uutta yhteisöllisyyttä luovia malleja luovat pääsääntöisesti kaupalliset organisaatiot, joiden ensisijainen tarkoitus ei ole lujittaa yhteiskunnan luottamusta ja luoda itseisarvoisesti yhteisökudosta.
Kollektiivisen tajunnan, yhtenäiskulttuurin ja perinteisten yhteisöjen menettäessä merkitystään ja samalla vaihtoehtojen sekä valinnan vapauden ripeä kasvu ei johda suurten massojen hyvinvointiin. Harvalukuinen joukko suomalaisia kokee vapautensa näissä olosuhteissa kasvaneen ja huomattavasti suurempi joukko kokee epävarmuutta, oman vastuun kasvamista sekä pakkovalinnan läsnäoloa. Vastuu valinnoista alkaa koko ajan yhä nuoremmilla ikävuosilla ja valintojensa seurausten kanssa pitää pystyä elämään. Nuorella iällä valittu väärä ruokailutottumusten ja liikunnan yhdistelmä saattaa muuttaa dramaattisesti aikuisiän mahdollisuuksia. Samoin ammatinvalinta, koulutuksen suuntautuminen tai suhde tietotekniikkaan saattaa voimakkaasti ohjata tulevaa elämänkaarta. Puolijulkinen elämä verkossa – online oxygen - on monille välttämätön tapa osoittaa elonmerkkejä, toisille julkistetuista tapahtumista, tarinoista tai kuvista tulee elämänkestävä rasite. Näitä päätöksiä tehdään ennen täysi-ikäisyyttä. Pakkovalinta ja omavastuu kuulostavat huomattavasti vähemmän vetovoimaisilta otsikoilta kuin valinnan vapaus.
Oma lukunsa on tietoisuus vaihtoehdoista, josta on syntymässä postmodernin yhteiskunnan tuorein ahdistuksen aihe. Internet ja sähköinen media ovat muuttaneet maailmankuvaamme sillä tavoin perusteellisesti, että kaikki maailman eri kolkilta löytyvät kulttuurit, tuotteet, tapahtumat, tyylit ja elämäntapavalinnat tulevat median välittäminä osaksi arjen tietoisuuttamme. Niistä tulee tapa suhteuttaa omaa maailmankuvaamme, mutta samalla myös vertailukohta tekemillemme valinnoille. Opiskelijoiden kasvava ahdistuksen ja kurssikeskeytysten syy on kaikki ne mahdolliset kurssit, joilla opiskelija voisi samaan aikaan olla. Ei siis yksittäisen kurssin sisältö, opettaja, kurssin kesto, vaan mahdollisesti hukatut tilaisuudet. Ympäröivä vaihtoehtojen runsaus uhkaa tehdä mistä tahansa valinnastamme esteen omalle menestykselle.
Entä mikä on sanomalehtijournalismin ja julkisen palvelun tiedonvälityksen rooli maailmankuvan rakentamisessa ja kollektiivisesti tärkeän määrittäjänä? 2010-luvulla tullaan käymään kova kamppailu siitä harvoille medioille suodusta roolista kollektiivisesti tärkeän uutismateriaalin tuottamisesta ja jakamisesta, jonka katsotaan kuuluvan yleissivistykseen. Jo 80-luvun lopulla kansalaisten käsitys yhteiskunnasta ja ympäröivästä todellisuudesta alkoi mitattavasti yhdentyä median tarjoaman käsityksen kanssa. Media on sen jälkeen ajautunut murrokseen, jonka piirteitä ovat mm. medioiden kaupallistuminen ja viihdesisältöjen sekoittuminen uutisjournalismiin. Mediat, jotka näinä aikoina sekoittavat esimerkiksi tosi-tv:n tapahtumia uutistarjontansa sekaan, eivät todennäköisesti ole mukana kilpailemassa ykköspaikasta, kun kansalaiset valitsevat jonkin tai korkeintaan pari mediaa tärkeän tiedon hovihankkijakseen. 2010-luvulla uutistarjonnan suuri määrä, kansalaisten aktiivinen osallistuminen uutis- ja sisällön tuotantoon, julkaisukynnyksen puuttuminen ja toimitusten epämääräisyys johtavat siihen, että vain muutama media erottuu omaksi joukokseen luotettavan tiedon toimittajina. Tälläkin alueella vaihtoehtojen määrä ja tarjonnan variaatiot johtavat epävarmuuden kautta siihen, että kansalaiset tekevät kovakätistä karsintaa vaihtoehtoja vähentääkseen. Aikapulan vuoksi karsinnan läpäisee vain muutama media. Siksi kaupallisten medioiden paine julkisen palvelun tiedonvälitysroolin kaventamiseksi kasvaa ennen tulevan vuosikymmenen puoliväliä.
Keskustelu pakkovalinnasta ja omavastuusta kasvaa uusiin mittoihin 2010-luvulla. Hyvinvointiyhteiskunta joutuu ottamaan supistuvan talousraamin sisällä kantaa siihen, mistä resursseja vähennetään. Esimerkiksi mallista riippumatta mikään yhteiskunta ei voi loputtomiin toisaalta panostaa yhtäältä eliniän pidentämiseen tähtäävään tutkimukseen ja toisaalta kantaa viimeisten elinvuosien kasvavia kustannuksia. Samoin huonoista ruokailu- ja liikuntatottumuksista syntyneitä kasvavia terveysongelmia ei voida loputtomasti hoitaa yhteiskunnan kustannuksella. Tämänkaltaiset kysymykset ovat olleet liian arkoja poliittiseen keskusteluun, mutta kun ne pakon sanelemana tulevat yhteiskunnallisen keskustelun areenoille, alkaa mittava ja merkittävä keskustelu subjektiivisesta vastuusta subjektiivisten oikeuksien rinnalla. Päätökset tupakan polton rajoituksista ovat olleet ensimmäinen askel tähän suuntaan. Suomi on harvoja Euroopan maita, joissa subjektiivisen vastuun määrittämisessä voidaan päästä tuloksiin ja joissa käsitykset yhteisestä hyvästä ovat vielä jollakin tavoin löydettävissä.
Ihmisen elämän kolme peruspyrkimystä ovat tiivistetysti oman erilaisuuden tunnistaminen, liittyminen muihin sekä elämän tarkoituksen etsiminen. Halujen tyydyttämiseen perustuvassa kulutuskulttuurissa ylikorostuu aluksi oman erilaisuuden ja erityisyyden tunnistaminen, korostaminen ja presentaatio. On oletettavaa, että 2010-luvulla sekä moderni yhteisöllisyys että spiritualiteetti kasvattavat merkitystään huomattavasti, jotta tasapaino tarpeiden välillä jollakin tasolla uudelleen löytyy. Sosiaalisen ja spirituaalisen vajeen voi havaita useista indikaattoreista. Lasten huostaanotot ovat kasvussa, koululaisten häiriökäyttäytyminen lisääntyy, opiskelijoiden palvelevan puhelimen soitot kaksinkertaistuvat vuosittain, psyykelääkkeiden käyttö kasvaa ja työelämästä jäädään keskimäärin 59-vuotiaana sairaseläkkeen kautta varsinaiselle eläkkeelle. Koko elinkaaren mittaristo oireilee samansuuntaisesti. Hyvinvointiyhteiskunta ei pysty korjaamaan tilannetta perinteisellä resurssijakopolitiikalla, vaan tarvitaan yhteiskunnallisia ja ei-kaupallisia toimijoita sekä laajaa osallistumista suunnan muuttamiseksi.
Työelämä on tuottanut eurooppalaisessa mittakaavassa nimenomaan Suomessa henkistä vakautta ja merkityksellisyyttä, myös terapiaa. Postmodernin ajan työyhteisöt ovat vuosituhannen vaihteessa asteittain luopuneet lojaliteetista työntekijöitä kohtaan. Kilpailun pakottamina ne ovat pääsääntöisesti siirtyneet käsittelemään työvoimaresurssia yhtenä tuotantotekijänä. Patruunat ovat korvautuneet ammattijohtajilla, joiden palkkapussin suuruuteen vaikuttavat ennen muuta organisaation tehokkuus, tuottavuus ja omistaja-arvon kasvattaminen. Tietoista päätöstä työntekijöitä kohtaan osoitetun lojaliteetin vähentämisestä ovat tehneet ani harvat, mutta edellä mainittujen tavoitteiden haasteet ovat muuttuneet siinä määrin koviksi, että ne vievät leijonanosan energiasta. Työntekijät ovat jo 2000-luvulla vastanneet muuttuneeseen tilanteeseen samansuuntaisesti: lojaliteetti työnantajaa kohtaan on vähentynyt merkittävästi. Jopa ylimmästä johdosta neljä viidestä on valmis milloin tahansa vaihtamaan kilpailevaan yritykseen, jos työsopimuksen edut ovat kohdallaan. Lojaliteetin puute aiheuttaa tilanteen, ettei työ voi aiempien aikojen tavoin toimia oman henkisen tasapainon varaventtiilinä. Siksi työelämän hyvinvointi nousee sanoissa ja teoissa keskiöön ensi vuosikymmenellä nimenomaan Suomessa. Kun työpaikan varaventtiiliä ei ole, niin tarve moderneille yhteisöille ja henkisesti sekä hengellisesti rikkaammalle elämälle kasvaa entisestään.
Kirkon toiminnan ja diakonian etsikkoaika on siis edessä. Tavaramaailma, omistaminen, kilpailu ja työelämä näyttäytyvät ensi vuosikymmenellä entistä armottomimpina ellei kuulu siihen pienenpieneen vähemmistöön, joka kokee selviytyneensä kisasta voittajana. Kirkon tulee huolella valmistautua esittämään oma, inhimillinen, pyhään pohjaava maailmankuvansa positiivisena vastavoimana, jossa körttiläinen hengellisyydestä vaikeneminen, askeettinen symbolimaailma, oppiriidat ja heikko työtyytyväisyys saavat vihdoin väistyä modernin yhteisöllisyyden, tunnustavan kristillisyyden, elinvoimaisten työmuotojen ja maallisessa mielessä hyvin johdettujen työyhteisöjen tieltä. Menestyvä kirkko on reilusti kristitty, joka puhuu samassa lauseessa relevantilla tavalla tästä hetkestä ja ikuisuudesta – ilman paperille kirjoitettua saarnatekstiä. Tällainen kirkko lakkaa käyttämästä vieraannuttavaa termiä maallikko ja avaa ovensa seurakuntalaisille, jotka jo nyt tahtoisivat tehdään rakkaan kirkkonsa eteen enemmän töitä kuin mihin saavat luvan. Kirkon on kyettävä yhtä aikaa säilyttämään auktoriteettinsa ja luomaan toiminnallisia vertaisryhmiä. Työyhteisönä sen on välttämättä osoitettava, mitä hengen hedelmillä tarkoitetaan. Seurakuntien ja sen työmuotojen johtaminen ei voi perustua teologiaan, vaan ammattimaiseen johtamiseen ja työyhteisön kehittämisen oppeihin teologisesti kestävässä viitekehyksessä. Lopulta kirkolla tulee olla vahva, innostava ja voittava visio. Se on ainoa organisaatio maan päällä, joka saa ikään kuin voitosta käsin tarjota ihmisille parasta mahdollista visiota kunkin oman elämän ja ikuisuuden tasolla. Jäsenmäärän vähenemisen ja huonojen talousskenaarioiden surkuttelun tulee loppua.
Hyvinvointiyhteiskunta tulee vahvasti tarvitsemaan elinvoimaista kirkkoa ja seurakuntia. Siksi sen tulisi lainsäädännöllisillä toimilla vahvistaa kirkon asemaa ja toimintaedellytyksiä. Uskonnollisen elämän merkkien ja rituaalien poistaminen neutraliteetin nimissä on väärä suunta. Samalla suvaitsevaisuudesta ja muiden uskontojen edellytysten turvaamisesta yhteiskunnan tulee luonnollisesti pitää huolta. Hyvinvointiyhteiskunnan tulevat haasteet ovat merkittävässä määrin sosiaalisia, ei-materiaalisia ja merkityksellisyyteen liittyviä. Kansallisvaltiolla tulee olla kykyä määrittää keitä olemme ”me” ja työskennellä ”meidän” hyvinvointimme hyväksi riippumatta yhteiskunnan kehitys- ja vauraustasosta. Jos haasteet muuttavat muotoaan, niin reagointitapojenkin on vastaavasti muututtava. Tulevalle hyvinvoinnille on olennaista, että yhteiskunnallisilla foorumeilla ihminen miellettäisiin uudestaan fyysiseksi, henkiseksi ja spirituaaliseksi kokonaisuudeksi. Ihminen ei löydä juuria ja ankkureita kauppakeskuksista, niille täytyy löytyä oikea paikka ja legitiimi rooli, myös julkisessa keskustelussa. Ei-hengellinen ja uskonnoton yhteiskunta on illuusio.
Artikkeli on julkaistu kirjassa Rakkauden virassa, diakonian viisi vuosikymmentä. Toim. Salla Korpela. Minerva Kustannus Oy, Hämeenlinna 2008.