Kaksi- ja nelivuotiaan tyttäreni suosikkileikki on piilosilla olo. Nuorimmainenkin on vähäisestä iästään huolimatta oppinut löytämään erinomaisia piiloja ja kyhjöttämään niissä hipihiljaa. Hauskinta on kuitenkin usein se, että me kaikki kolme laskemme kymmeneen olohuoneen sohvalla vieretysten istuen ja sitten ollaan hakevinamme, vaikka kukaan ei ole piilossa. Se on hyvä opetus isälle, joka kuvittelee, että hyvien ja luovien piilojen keksiminen on se sykähdyttävin kokemus pienen ihmisen elämässä. Eipä ole. Artikuloimaton, ehkä päämäärätönkin yhdessäolo sitä vastoin on. Eikä sekään sykähdyttävä, vaan sellainen aito, onnellinen ja välittävä kokemus, jota tarvitaan sellaisenaan ilman mausteita joka päivä.
Ei ole tavatonta, että suomalainen vanhemman roolissa projisoi omaa arvo- ja asennemaailmaansa jälkikasvuunsa pienestä pitäen tunnistamatta omaa vaikutustaan. Siksi aion seuraavassa tarkastella sitä, mitä tämän päivän vanhemmat todennäköisimmin siirtävät lapsilleen ohjeina, sääntöinä ja yleisemmin, henkisenä perintönä. Pyrin piirtämään käytössäni olevan aineiston pohjalta suuntaviivoja suomalaisen perheen huomisesta sekä siitä, miten siihen mahdollisesti voidaan vaikuttaa. Artikkeli pohjautuu RISC Monitor –tutkimuksen aineistoon vuosilta 2000-2002. Tarkasteluryhmänä ovat perheet, joissa alle 20-vuotiaat lapset asuvat kotona.
Seurakuntien kannalta Suomessa 90-luvulla tapahtunutta haasteellisuuden kehitystä voidaan seurata pohtimalla asenne- ja elämäntyyli-ilmaston pirstaloitumisen ja sitä seuranneen yksilöllistymisen vaikutuksia. Muutosvauhti on kiihtynyt erityisesti 90-luvun lopulla ja muutoksen luonteen seuraaminen ilman tutkimuksellisia välineitä on vaikeutunut. Keskeisesti ihmisten erilaisuutta kuvaavat muuttujat (joiden selitys- eli erottelukyky on suurin) ovat osin vaihtuneet. Selittävin vastakkainasettelu, jonka suhteen teemme valintoja, on edelleen suhteemme muutokseen tai vaihtoehtoisesti pysyvyyteen, asioiden muuttumattomuuteen. Toiseksi tärkein vastakkainasettelu ei enää ole yhteisöllisyys versus yksilöllisyys, vaan valinta vastuun ja nautinnon välillä. Erityisesti muutoshalukkuus yhdistettynä nautinto-orientaatioon on tuonut yhteiskuntaan runsaasti uusia ilmiöitä, jotka hiljalleen omaksutaan myös nautinto-pysyvyys –ryhmässä. Nautinto-orientoitunut suomalainen ei juuri käytä seurakunnan palveluita ja useissa seurakunnissa lienee vaikeata seurata näiden suomalaisten mielenliikkeitä ja hyvän elämän kuvan muodostumista. Näitä suomalaisia on 44 prosenttia vuoden 2002 mittauksen perusteella. Vähäpätöisestä joukosta ei siis ole kysymys. Miten sitten yksilöllinen, nautinnonhakuinen perheen äiti tai isä näkee kodin ja kasvatustehtävänsä? Siirtääkö lasten tulo perheeseen vanhempien omat itseä koskevat toiveet ja vaateet syrjään? Voimmeko luottaa yhteiseen suomalaiseen kasvatustraditioon, jonka uskomme olevan suhteellisen samankaltainen kodeista riippumatta?
90-luvulla tapahtunut yksilöllistyminen on vaikuttanut vanhempien suhtautumiseen lapsiinsa, kotiin sekä normeihin. Tarkastelen esimerkinomaisesti joitakin ulottuvuuksia, jotka kuvaavat perinteisen ja uuden erojen olemassa oloa ja suuruutta.
Lain ja järjestyksen kunnioittaminen ei ole tärkeää 18 prosentille vanhemmista. Pysyvyys-Nautinto –suomalaisten keskuudessa osuus on vielä suurempi, 28 prosenttia. Ajatus, että elämässä on itselle tärkeitä perustotuuksia, on tuttu Muutos-Vastuu –suomalaiselle (61%), mutta jo varsin vieras Pysyvyys-Nautinto –suomessa (14%). Neljä kymmenestä vanhemmasta tekee mitä haluaa välittämättä muiden mielipiteistä. Suomalaisista vanhemmista 44 prosenttia ei pääse töistään eroon vapaa-aikanaankaan. Mietoja huumeita joko käyttäviä tai kokeilemaan kiinnostuneita vanhempia on etenkin Muutos-Nautinto –Suomessa, useampi kuin joka kymmenes tuo julki myönteisen suhtautumisensa marijuana-, ecstasy- ja hasis-tyyppisiin huumeisiin. Materiaalisen menestyksen tärkeys korostuu voimakkaasti maaseudulla.
Media luo mielellään kuvaa nautintohakuisesta suomalaisesta ja kuvaa tämän useimmiten kaupunkilaissinkuksi tai –dinkiksi, pääsääntöisesti nuorehkoksi ihmiseksi. Edellä mainitut luvut antavat kuitenkin täydentävää tietoa siitä, miltä tämän päivän kokemusnarkomaani saattaa näyttää – esimerkiksi kahden esikouluikäisen lapsen äidiltä tai kapaloikäisen pienokaisen isältä. On siksi luontevaa, että pohdimme sellaisen vanhemmuuden luonnetta, jossa ei (enää?) antauduta toimimaan perheen yhteisyyden ja lasten ehdoilla, vaan kasvavassa määrin perheen sisällä rajataan aikaa ja tilaa kodissa asuvien yksilöiden kesken näiden intressien eräänlaisena kompromissina. Yksilöllistymistä ei itsessään voida pitää hyvänä tai huolestuttavana ilmiönä. Raamattukin kuvaa toisaalta meidät yksilöiksi, joilla on omat luonteenpiirteensä ja taidollisuutensa, toisaalta luomiskertomus osoittaa Jumalan nähneen, ettei ihmisen ole hyvä olla yksin. Näin ollen arvottaminen lienee vähemmän perusteltua kuin niihin myytteihin kajoaminen, joiden takana on kirkon kannalta tärkeitä perheinstituution haasteita.
Naisten ja miesten kokemukset ja näkemykset perheen arjesta, kasvatuksen peruslähtökohdista sekä hengellisyyden roolista poikkeavat toisistaan. Arki näyttäytyy luonnollisesti eri tavoin vanhemmille, joista toinen on ansiotyössä ja toinen kotona lasten kanssa. Molempien käydessä ansiotyössä erot arjen kokemisessa pienenevät. Silti suomalaisille vanhemmille on tyypillistä esimerkiksi se, että stressi näyttää kasautuvan selvemmin perheen äidille kuin isälle. Äideistä 47% tuntee olonsa usein stressaantuneeksi, isistä vain 36 prosenttia. Stressin määrä lienee varsin kelvollinen yleismittari perheen arkiselle hyvinvoinnille, sillä stressaantuneet vanhemmat tuskin kykenevät orientoitumaan lasten maailmaan, tarpeisiin ja kommunikointiin parhaalla mahdollisella tavalla. Samoin kokemukset vakavista perheongelmista näyttävät jakautuvan varsin epätasaisesti. Naisista 21% on kokenut vakavia perheongelmia. Miehistä vain 12 % on havainnut perheympäristössä jotain vakavaa ongelmaa. Vuonna 2000 eri sukupuolten kokemusero oli kuusi prosenttiyksikköä, kaksi vuotta myöhemmin jo yhdeksän. Näyttää siltä, että naisen näkökulmasta perheen arjessa on enemmän huolta ja ongelmien kärjistyessä vakavaksi naisilla ja miehillä on käytössään eri asteikot, joilla vakavuutta mitata. Johtuuko ero arviointikyvystä ja mahdollisesti kommunikoinnin vähyydestä vai onko miehellä isänkin roolissa kovemmat, karkeammat tulkinnat yhteisistä arvoideaaleista? Eikö mies pehmenekään vauvan syntyessä?
Perheenisistä 34% kannattaa kuolemantuomion käyttöönottoa Suomessa, äideistäkin 21 prosenttia. Vastaavasti 39% isistä hyväksyy tietyn määrän väkivaltaa normaaliksi osaksi yhteiskunnan toimintaa. Samoin ajattelevia äitejä on vähemmän, 27 prosenttia. Merkillepantavaa väkivaltaan suhtautumisessa on myös se, että Tampereella ja Turussa väkivallan luonnollisuus on muuta maata selvästi yleisempää. Miehet arvioivat naisia selvästi useammin kaupalliset ja tuotannolliset työnkuvat yhteiskunnalle tärkeämmiksi verrattuna taiteeseen ja kirjallisuuteen. Miehinen sielunmaisema näyttäytyy isyydestä huolimatta jo muutamien esimerkkienkin valossa karummalta kuin naisten. Poikkeuksen muodostaa suhtautuminen avioeroon: miehistä 18% ei pidä avioeroa koskaan vääränä ratkaisuna, kun taas naisista avioeron hyväksyjiä tilanteesta riippumatta on 27%. Kuriositeettina mainittakoon, että suomalaisista vanhemmista 95% kokee avioeron olevan jossakin tilanteessa oikea ratkaisu.
Suhteellisesti suurimmat sukupuolien väliset erot löytyvät kuitenkin henkisyyden ja hengellisyyden alueelta. Kristinuskon opettamaan Jumalaan uskoo äideistä 42% ja isistä 26%. Lasten uskonnollisen kasvatuksen tärkeyteen uskoo vain yli puolet vanhemmista, isistä 52% ja äideistä 57%. Näissä perheissä siis nähdään tärkeäksi Jumalakuvan luominen lapsen elämään ja tästä kasvatustyön osa-alueesta näyttää vastuu jäävän useammin äidille kuin isälle. Silti näidenkään vanhempien elämässä usko tai uskonto ei ole keskeinen elämän tukipilari: vain alle puolet uskonnollisen kasvatuksen tärkeyttä korostaneiden vanhempien omassa elämässä uskonto on se kivijalka, joka tarjoaa vastaukset elämän suuriin kysymyksiin. Samaan tapaan uskonnollisen kasvatuksen suhteuttaminen esimerkiksi isänmaallisuuteen kasvattamiseen tukee äsken mainittua näkemystä: uskonnollisen kasvatuksen tärkeyttä korostaa 55% vanhemmista, mutta isänmaallisuuteen kasvattamisen tärkeyttä jopa 84%.
Tuoreena uhkakuvana kristilliselle elämänkatsomukselle erityisesti naisten kohdalla muodostavat uushenkisyyden eri muodot. Astrologiasta on kiinnostunut neljä kymmenestä äidistä (isistä 24%). Sielunvaellukseen ja jälleensyntymiseen uskoo äideistä jo reilu kolmannes (isistä 23%). On siis merkillepantavaa, että kristillisen maailmankatsomuksen siirtyminen tuleville sukupolville on uhattuna sekä siksi, ettei monillakaan vanhemmilla ole omaa, elävää Jumalasuhdetta ja toisaalta siksi, että erilaiset uushenkisyyden muodot näyttävät etäännyttävän Raamatun Jumalakuvasta kohti itselle paremmin sopivaa, ”räätälöityä” jumalakäsitystä, jossa on makumieltymysten mukaan eri vivahteita.
Miesten ja naisten erojen tarkastelu antaa osviittaa paitsi roolijaosta, myös jonkinlaisesta yhteisyyden määrästä. Puolisoiden erilainen arvopohja ei itsessään näytä olevan ongelma. Sen sijaan samansuuntaisten tulosten näkyminen niin arvojen kovuudessa kuin huolten ja ongelmien kokemisen erilaisuudessa viittaa siihen, että seurakuntien avioliittoleirit ja parisuhdekurssit ovat tosiaan tarpeen yhteisen näkökulman löytämiseksi yhteiselämään. Mutta miltä sitten näyttää lopputulos eli minkälaisiin hengellisyyden ulottuvuuksiin törmäämme tänään perheiden Suomessa? Missä voitaisiin nähdä eläviä ääriesimerkkejä tulevaisuuden perheen hengellisyydestä? RISC-tutkijoiden yhtenä teesinä on esitetty, että mikäli puhutaan ilmiöistä, joiden uskotaan olevan selkeästi tunnistettavia kahden-kolmen vuoden kuluttua, niin näiden ilmiöiden merkkejä on jo nähtävissä. Niinpä aluetarkastelussa voidaan erottaa Espoon ja Kauniaisten muodostama maantieteellinen alue, joka poikkeaa mielenkiintoisella tavalla muusta Suomesta. Nämä poikkeamat saattavat osin signaloida tulevaa kehitystä muualla Suomessa. Kutsun aluetta tästä eteenpäin käytännön syistä ”Espooksi”.
Espoossa vanhempien kuuluminen evankelis-luterilaiseen kirkkoon on koko maata (sen vanhempia) yleisempää, Espoossa 81% ja koko maassa 76% isistä ja äideistä kuuluu kirkkoon. Kolme kymmenestä Espoolaisista perheestä on kokenut vakavia perheongelmia, kun Suomen vastaava luku on 17 prosenttia. Vertailun vuoksi: Tampereella koettuja vakavia perheongelmia on vain 9 prosentilla vanhemmista. Uskonto tarjoaa parhaat vastaukset elämään suuriin kysymyksiin Espoossa 16:lle prosentille vanhemmista, Suomessa 27:lle. Tässä kysymyksessä Tampereen vertailuluku jopa alittaa Espoon: 15%. Uskonnollisen kasvatuksen tärkeys on vähimmillään Espoossa, vain 31% pitää asiaa tärkeänä. Koko maan lukema on 55%, eroa siis 24 prosenttiyksikköä. Velvollisuus perhettä kohtaan on etusijalla Suomessa 65 prosentilla vanhemmista ja Espoossa 54:llä. Tulevina vuosina mielihaluilleen haluaa antautua 63% suomalaisista vanhemmista (Espoon lukema on samaa tasoa), poikkeuksen tekevät Muutos-Nautinto –vanhemmat, joiden kohdalla luku on 87 prosenttia.
Espoossa kuulutaan siis kirkkoon muuta maata esimerkillisemmin, mutta uskonelämän pinnallisuus on selvästi näkyvissä. Tämän päivän ja lähitulevaisuuden yhdeksi keskeisimmistä haasteista muodostuukin mittaamisen ongelma: miten löytää relevantit mittarit kuvaamaan kansakunnan hengellistä tilaa? Miten tunnistaa todellisia tarpeita tällä alueella? Espoossa neljä viidestä vanhemmasta kuuluu kirkkoon, mutta vain joka kuudes antaa uskolleen/uskonnolleen sille luonnollisesti kuuluvan, keskeisen roolin elämänsä perustana. Perheen rooli muuttuu yksilöiden ympäristöksi, jossa itsensä toteuttamisen halu nousee tärkeään jollei peräti keskeiseen rooliin. Altruistinen, pyyteettömästi toista (lasta) palveleva vanhemmuus korvautuu vanhempien omia oikeuksia korostavalla kompromissimallilla. Työ, menestyminen, kompetenssit, elämykset ja sosiaalinen hyväksyntä ohjaavat perheenkin elämää voimakkaasti. Niiden yhteisvaikutus on esimerkiksi Raamatun rakkauden kaksoiskäskyyn verrattuna huomattavasti suurempi. Myös siellä, missä ehkä uskomme – ja toivomme – asiantilan olevan toisin: lapsiperheissä.
Vanhempien toimesta tapahtuva uskonnollinen kasvatus on jäämässä pinnalliseksi ja ritualistiseksi. Jos vanhempi ei itse koe uskoaan ja kristillisyyttään tärkeäksi, on mahdotonta kuvitella kristillisyyden siirtyvän varttuville elävänä ja tärkeänä elämän ulottuvuutena. Tämän siirtymisen tueksi paikallisseurakunnat ovat toki organisoineet äiti-lapsi-, nuorison harrastekerhoja ja muuta vastaavaa toimintaa. Käytännössä lienee kuitenkin niin, että kerhotoiminta on aktiivista, mutta kristillinen kasvatustuki varsin vähäistä. Rippikoulun jälkeen nuoren yhteys seurakuntaan muuttuu tilastojen valossa olemattomaksi. Mikäli kristillisyyden sisällön – ei rituaalien – siirtymiseen tuleville sukupolville ei panosteta vanhempia avustamalla silloin, kun lapset ovat alle rippikouluiän, tulemme näkemään kasvavasti kristillisyyden tunnusmerkkejä ilman uskoa ja lopulta kiihtyvää seurakuntien jäsenmäärien laskua. Lapsiperheen kodista on muodostunut keskeinen evankeliointikenttä.
Avioliittoinstituution ei voine odottaa vahvistuvan: sen keskeisinä ulottuvuuksina on nähtävissä perinne ja turvallisuus. Näiden attribuuttien kiinnostus ei ainakaan ole kasvussa. Naimisissa olevat suostuvat mieluummin työjakoon kuin totaaliseen tasa-arvon vaatimukseen kaikessa kodin tekemisessä. He kokevat vähemmän pelkotiloja ja stressiä verrattuna avoliitossa asuviin lapsiperheisiin. Suhtautuminen avioeroon tullee muuttumaan entistä käytännöllisemmäksi periaatteen tai ideaalien kustannuksella.
Kirkon kontakti kansalaiseen on ohut. Häät, kastejuhlat ja hautajaiset tuovat osan seurakuntien jäsenistä kirkkoon satunnaisesti. Tampereen alueen vanhemmista 37% ei käy koskaan kirkossa. Seurakunnissa on ansiokkaasti tarjolla pariskunnille suunnattuja palveluita, joiden tarkoitus on luoda uusia kontaktimuotoja seurakunnan ja seurakuntalaisten välille. Näiden palveluiden määrä ja volyymi on tarpeeseen nähden vaatimaton. Olisi lähdettävä kehittämään seurakuntatoimintaa, joka loisi säännöllisiä kontakteja seurakuntaan. Ainakin seuraavat huomiot luovat pohjaa seurakuntien perhetyön mahdollisuuksille:
Yhteenvedonomaisesti todettakoon, että kirkko on uusien haasteiden edessä kohdatessaan 2000-luvun nautinto-orientoituneita perheitä. Se joutuu kohtaamaan uusia näkemyksiä ja ajattelutapoja, ja miettimään omaa rooliaan perheiden tukena. Tulevaisuuden perhe tulee muodostamaan omia kasvualustojaan, joissa hengellisyys ei ole ollenkaan mukana, saati automaattisesti. Kirkon ja hengellisyyden tilaus on kuitenkin olemassa, joten lähtökohdat perhetyölle ovat otolliset. Kaiken kehittämistyön perustana – oikeiden mittareiden ja pyrkimysten lisäksi – on silti kirkko itse ja sen hengellinen substanssi tässä ajassa. Ensimmäinen rakkaus ja sen ensisijaisuus.
Kirjoittaja on sosiokulttuurisen tutkimuksen asiantuntija. Artikeli on jukaistu teoksessa Perheasioita. Puhetta nykyperheestä. Tampereen hiippakunnan LIV vuosikirja. Tammer-Paino Oy 2002 (ISSN 0357-0789).
Julkaisun artikkelit ja kirjoittajat:
Suomi Ruotsin jalanjäljissä – kehitys kohti ydinperheen jälkeistä aikaa
Pentti Takala, erikoistutkija, VTL
”Talous määrää tahdin” – mitä viestimet näkevät, kun ne otaksuvat katsovansa perhettä
Hilkka Olkinuora, pastori, toimittaja
”Se on ihan sellanen luonnollinen asia mulle” – uusperheet lapsen myönteisinä kokemuksina
Aino Ritala-Koskinen, erikoissuunnittelija, YTT, Pikassos Oy
Yksinhuoltajan perhe
Matti Mikkola, pastori
Monimuotoinen perhe kirkon perhetyön haasteena
Liisa Tuovinen, perhetyön kouluttaja, rovasti
Työn ja perhe-elämän vaatimusten yhteensovittaminen
Ulla Kinnunen, dosentti, akatemiatutkija
Löytöretki vanhemmuuden iloon
Tuovi Keränen, MLL:n projektipäällikkö
Harmaan vyöhykkeen nuoret – väliinputoajia aikuisten yhteiskunnassa
Matti Helin, kasvatussihteeri, VTT
Isovanhemmuuden kaksi ajankohtaista merkityssisältöä
Lauri Kruus, TT
Mummukin asuu meillä
Sohvi Ihalainen, abiturientti
Tulevaisuuden perhe, huomisen kasvualustat
Mitä tarjottavaa kristillisellä uskolla on tulevaisuuden perheelle?
Jaana Hallamaa, professori