Työelämän sietämätön keveys


Taantuman uhatessa uutisotsikoihin päätyvät tiedot irtisanomisista, lomautuksista ja tehtaiden alasajoista. Uutiset ovat todellisia, mutta silti vain osa todellisuutta. Samaan aikaan moni yritys on palkannut jopa useita satoja uusia työntekijöitä, esimerkkeinä vaikkapa Konecranes ja Osuuspankkiryhmä (eli nykyinen OP-Pohjola). Näitä ei uutisoida edes ”kainalojuttuina” lehdissä saati pääuutisina, vaikka kyse on kokonaisuuden kannalta normaalista ja samalla positiivisesta vastaliikkeestä työmarkkinoilla. Miksi? Puheet irtisanomissuojan parantamisesta kuulostavat oikeilta vastauksilta vääriin kysymyksiin. Elämme aikaa jolloin pitkät, elämän kestävät työsuhteet ovat historiaa eikä kukaan tule jäämään eläkkeelle siitä työpaikasta, johon opiskelujensa päätteeksi ensin sijoittui. Yhtämittaisesta lineaarisesti kehittyvän työuran ihannoinnista on syytä päästä irti ja ryhtyä tukemaan joustavaa siirtymistä työsuhteista toiseen ilman pätkätyömentaliteettia ja työttömyysleimaa. Kyse ei ole välttämättä huonommasta tulevaisuudesta, ainoastaan erilaisesta. Media on parin vuosikymmenen verran ohjannut keskeisellä tavalla suomalaisten käsityksiä kansantalouden tilasta ja tulevaisuudesta. Myös hyvät uutiset ovat luonnollinen osa ajankuvaa ja vastuullisuus edellyttää työmarkkinamuutosten symmetristä käsittelyä median keskeisiltä toimijoilta.

Tosin kaikkien alojen tulevaisuus ei näytä hyvältä. Esimerkiksi terveydenhuollon hoitotyön ja lasten päivänhoidon vetovoima ei tule riittämään edes lähivuosina työpaikkojen täyttämiseen. Koulutusputkessa olevat suunnittelevat jo kesken tutkinnon alan vaihtoa eikä mitään positiivista muutosta ole näköpiirissä. Kokonaispalkkauksen, koulutuksen vaativuuden ja työsisältöjen epätasapainoa on vaikea korjata ilman laajaa yhteisymmärrystä eri toimijoiden kesken. Ammatillisen koulutuksen puitteissa vetovoimapulasta ei kuitenkaan kärsitä niillä aloilla, joissa elokuvat tai televisio on piirtänyt sopivia karikatyyrihahmoja. Kun Tom Cruise taannoin seikkaili valkokankaalla baarimikkona, vastaavaan ammatilliseen koulutusohjelmaan oli jonoa. Kokkisotien, soppamiesten ja Food Clubien jälkeen ammatillisen koulutuksen kokkilinjat ovat tupaten täynnä. Tosin työn todellisuus ja mielikuvat eivät monenkaan kohdalla kohtaa, mutta Idols-tyyppisessä koulutuskisassa finaalipaikkakin on monille koulutusohjelmille mannaa. Opiskelijoiden ura ja menestys ovat sitten eri asia. Koulutusohjelmien valinnassa julkisuus näyttäytyy nyt myös itsetarkoituksellisena kriteerinä, ei vain muita paremmin jäsentyneenä työnkuvana. Julkisuus on palkan ohella tapa todentaa menestys, olla olemassa ja jättää pysyvä jälki kasvottomien työntekijävirtojen loputtomassa uomassa. Omien vanhempien hiljainen, näkymätön puurtaminen, ylityö ja henkinen kuormitus ovat tuottaneet ainakin yhden varman johtopäätöksen: tuota vanhempieni kohtaloa en halua itselleni. Nuoret ikäluokat etsivät työmarkkinoilta jotain muuta ja usein sellaista, mitä ei ole edes tarjolla.

Ammatillisen koulutuksen edelläkuvatut haasteet ovat siinä mielessä helppoja, että niiden merkit ja kehityssuunnat ovat näkyvissä kaikille, jotka haluavat nuo signaalit nähdä. Hankalampia kysymyksiä on tulossa eteen siellä mistä niitä ei julkisessa keskustelussa vielä haeta. Yksi tällainen hiljainen signaali tulee 35-45 –vuotiaiden suunnalta. Tuosta ikäluokasta kolmannes haluaa joko poistua työelämästä kokonaan tai merkittävästi säätää työpanostaan pienemmäksi tulevien kymmenen vuoden kuluessa. Tavoitteena on hankkia nopeasti taloudellinen autonomia, jonka puitteissa vaihtoehtojen määrä kasvaa ja elämäänsä voi viedä valtavirrasta poikkeaviin suuntiin. Kansantalouden kannalta kyseessä on melkoinen haaste, sillä tuo kolmannes edustaa vahvaa osaamista ja sen poistuminen työmarkkinoilta niukan työvoimaresurssin aikana olisi ehkä jopa tuhoisaa. Tiedämme jo etteivät palkankorotukset motivoi tietyn rajapyykin jälkeen läheskään yhtä paljon kuin mahdollisuus lisääntyvään vapaa-aikaan. Tulevina vuosina joudumme tuon totuuden kanssa kasvokkain useammin kuin haluaisimme. Ehkäpä työelämän on aika muuttua vastaamaan paremmin työntekijöiden toiveita?

Kolumni on julkaistu Verkkoapilassa marraskuussa 2008.