Kun suomalaisia verrataan saksalaisiin, britteihin, ranskalaisiin, espanjalaisiin ja italialaisiin, on yleismaailmallisuus toiseksi profiloivin sosiokulttuurinen trendi Suomessa. Meillä on toisin sanoen poikkeuksellisen paljon kansalaisia, joilla on kyky ymmärtää paikallisen rinnalla maailmanlaajuisia syy-seuraus –suhteita sekä hahmottaa ajan jatkuvuutta kompleksisessa maailmassa paikallisten, omien asioiden lisäksi. Yhteiskunnallinen osallistuminen on Suomessa suurta muuhun Eurooppaan verrattuna, vaikka emme aivan Espanjan tai Italian tasolle ylläkään. Molemmat trendit ovat olleet selkeästi kasvaneet viimeisten viiden vuoden aikana. Kasvuun kääntynyt äänestysinto, viime vuodesta tuntuvasti vahvistunut halu vaikuttaa järjestörintamalla tai halu vaikuttaa kulutuspäätöksin eivät siis yllätä. Ne ovat loogista seurausta sosiokulttuurisesta muutoksesta, jota RISC Monitor –tutkimusohjelma on mitannut Suomessa jo 25 vuotta.
On varsin kiehtovaa ja ennen kaikkea haasteellista pyrkiä ymmärtämään suomalaisten suhdetta politiikkaan, esimerkiksi tiedontasoa ja oman kannan muodostumista katsomalla. Useampi kuin joka neljäs suomalainen ei ole kyennyt muodostamaan kantaansa globalisaatiokriittisiin järjestöihin, vaikka keskustelua globalisaatiosta on käyty jo 20 vuotta. Joka viides ei ole onnistunut muodostamaan mielipidettä Euroopan Unionista tai kehitysyhteistyöjärjestöistä. Kolmannes ei pysty kuvaamaan NATO-kantaansa ja joka neljäs ei omaa kantaa Greenpeace-järjestöstä. Nämä keskenään vertailukelvottomat organisaatiot ovat olleet näyttävästi esillä suomalaisessa keskustelussa, mikä on mahdollistanut kansalaisille niiden tuntemisen edes pintapuolisesti. Vilkaisu lukuihin osoittaa, ettei tietämys ainakaan häikäise. Selkeimmin kantojaan on muodostanut yksityisen ja julkisen sektorin johtotaso, joka ei näytä kärsivän tiedon puutteesta. On ilmeistä, että sosiaalinen paine pakottaa etsimään tietoa ulkopolitiikasta ja tuottamaan jaettavaa näkemyksellisyyttä. Tärkeää on myös kysyä, tarjoillaanko tietoa juuri tälle kohderyhmälle soveltuvalla tavalla ja sopivilla forumeilla. Toinen aineistosta nouseva kysymys koskee johtajien suhtautumista globalisaatiokriittisiin järjestöihin: 41% kannattaa näitä järjestöjä ja tismalleen saman verran löytyy vastustajia. Onko ryhmien mediajulkisuus ollut tasapuolista?
Jo 1980-luvulta lähtien suomalaiset ovat todenneet suuryhtiöiden vallan lisääntyneen Suomessa. 2000-luvulle tultaessa aikasarjoissa on havaittavissa mielenkiintoinen käänne: lähes kaikkien mitattujen instituutioiden valta on kääntynyt laskuun. Toisin sanoen kansalaisilla ei ole enää selvää kuvaa siitä, missä valta on. Muutoksen taustalta löytyy käytännön esimerkkejä siitä, miten poliitiikkaan on pesiytynyt sananparsia kuten ”ainoa mahdollinen vaihtoehto”, ”muut maat ovat menossa tähän suuntaan” ja ”verojärjestelmät nyt vaan ovat tällaisia”. Ne antavat vaikutelman, että tärkeät valmistelut ja päätökset on jo tehty ennen kuin keskustelu edes alkaa. Siksi ei ole ihme, että suomalainen ottaa kantaa politiikan ja vallan teemoihin hyvin tunnepitoisesti, ilman rationaalisuuden taakkaa. Esimerkiksi hallituksella ja eduskunnalla nähdään olevan paljon valtaa, mutta puolueilla ei. Valta haihtuu jossain Arkadianmäen portaiden ja puoluetoimiston pääoven välillä. Myös puolustusliitto- ja liittoutumakeskusteluja on Suomessa käyty tunteella ikään kuin seuraisimme katsomosta, miten NATO-matsi päättyy. Päätöksen varsinaisia seuraamuksia ei mietitä. Se kertoo jonkinasteisesta demokratiavajeesta ajassamme.
Vuonna 2003 yhä useampi suomalainen haluaa löytää itselleen sopivia yhteiskunnallisen vaikuttamisen kanavia. Puoluepolitiikka tarjosi aikanaan selkeitä aatteellisia vaihtoehtoja. Nyt vaalien aikana vaikutti siltä, että tärkeintä politiikassa on säilyttää edustajien paikkalukumäärä keinolla millä hyvänsä. Kulutuspäätöksillä vaikuttaminen oli vielä 1990-luvulla helppoa, kun tuotteen alkuperämaa oli kohtuullisen selvästi näkyvillä. Nyt Private Label –aikakaudella mäntysuopakin tehdään Virossa eikä valmistusmaan tunnistaminen ole asiantuntijoillekaan helppoa. Myös järjestöjen profiilien erottaminen toisistaan voi olla hankalaa.
Suomessa vaikuttamishaluisen yksilön sitkeys punnitaan. Kanavia vaikuttaa ja osallistua poliittiseen keskusteluun etsitään innokkaasti, mutta valta ja päätöksenteko näyttävät karkaavan ulottumattomiin kuin kultamitali MM-jäillä. Sellaisille instituutioille, jotka politiikan piirissä osaavat selkeästi ja ajoissa esittää vaihtoehtoja sekä näihin liittyviä mahdollisia tulevaisuuksia, on nyt vahva sosiaalinen tilaus. Ulko- ja sisäpolitiikka voivat kutkuttaa teemoina jopa illanistujaisissa tai kahvipöydässä. Myönteisen kansalaisosallistumisen haasteeseen kannattaa tarttua. Lakia kunnioittamattomat ja fundamentalistiset vaihtoehdot kärkkyvät jo kulman takana tilaisuuttaan.
Artikkeli on julkaistu Ulkopolitiikka-lehdessä nro1/2003.