Otsikko trendi, brändi ja evankeliumi vihjaa melko suoraviivaisesti siitä, minkä ihmiselämän kannalta keskeisten teemojen haastavasta rinnakkaistarkastelusta tässä kirjassa on kyse. Trendit, varsinkin sosiokulttuuriset trendit, kykenevät kuvaamaan varsin tarkasti niitä muutoksia, joita meissä ja ajattelutavassamme tapahtuu. Yhteiskunnallisen muutoksen suunta, intensiteetti ja yhtenäisyys kertovat ajastamme ja meistä suomalaisista paljon. Brändi on alkujaan liiketoiminnan terminologiaa, joka valitsijakuluttajan aikakaudella ulottaa käytettävyyttään lähes jokaiselle elämänalueelle. Me olemme luoneet itsellemme ympäristön, jonka kirjoittamattomana sääntönä on toisaalta loukkaamaton valinnan vapaus – pyhä valinta - ja samalla kasvava valinnan pakko. Missä postmodernin kaudella on luotavissa vaihtoehtoja, siellä on myös valinta ja vastaavasti, missä on valinta, siellä on myös brändi. Hengellisyyskään ei ole alue, joka jonkinlaiseen ylimuistoiseen nautintaoikeuteen perustuen vapautuisi valitsijakuluttajan vallankäytöltä. Päinvastoin, evankeliumi etsii nyt tietään sellaisten suomalaisten sydämiin, jotka eivät välttämättä tiedä mitä evankeliumi tarkoittaa tai edes mihin kokonaisuuteen sen oletetaan kuuluvan.
Näiden kolmen käsitteen asettaminen rinnakkain ja keskinäisten suhteiden tarkastelu osoittaa, etteivät kirjan kustantajat oleta käsitteiden olevan tyystin erillisiä vailla keskinäistä vaikutusta. Samoin otsikointi osoittaa ennakkoluulottomuutta, sillä suomalaisessa keskustelussa käsitteet ovat äärimmäisen harvoin samanaikaisesti esillä. On tavallaan paradoksaalista, että yhtäältä hengellisyys on nimenomaan Suomessa koettu vahvasti yksityisasiaksi ja toisaalta samalla kieltäydytty miettimästä valintaa helpottavien brändien näkökulmasta sitä yksityisyyden tuottamaa valintojen tuskaa ja määrän runsautta, joka yhteisöllisyyden poissaolosta ja yksilöllisestä toiminnasta väistämättä seuraa.
Aion käsitellä trendejä sosiokulttuurisesta näkökulmasta, jolloin trendit edustavat pinnallisten muotitrendien sijasta ajan kuvassa tapahtuvaa syvää muutosta, joka johtaa käyttäytymisen ja ajattelutapojen muutokseen. Tutkin työkseni sosiokulttuurista muutosta Suomen, Baltian ja Venäjän RISC Monitor –tutkimus-ohjelmien vetäjänä. Suomen tutkimusohjelma juhlii kolmenkymmenvuotista taivaltaan samana vuonna, kun Kansan Raamattuseura juhlii 60 vuoden historiaansa. Niinä harvoina kertoina, kun brändeistä ja kirkosta tai hengellisyydestä samanaikaisesti julkisesti jotain lausutaan, on usein kyse mainosalan edustajista, jotka sydämettömästi moittivat kirkon vaatimatonta panostusta ”mainontaan ja brändin rakentamiseen”. En aio liittyä ulkokohtaiseen moittijoiden kuoroon, vaan pyrin hengellisyyden ja hengellisten yhteisöjen rakentavaan tarkasteluun. En myöskään näe mainontaa ja brändityötä toistensa synonyymeina. Brändi on enemmänkin palvelurakenne, jonka tehtävänä on helpottaa ja tehdä ymmärrettäväksi tarjotun ilmiön (tuotteen, palvelun tai ratkaisun) sisältö mahdolliselle vastaanottajalleen. Näin ollen brändi asettuu tekstissäni neutraalisti tarkasteltavaksi välineeksi, joka ei itsessään sisällä arvolatausta. Brändi tai brändikuttuuri ei itsessään ole hyvä tai paha, mutta sen tarkoituksenmukaisuutta, mekanismeja ja hyödyllisyyttä tulee arvioida kussakin ajassa ja tilanteessa suhteessa vallitsevaan ympäristöön sekä muihin vaihtoehtoihin. En ole koulutukseltani teologi, mutta pyrin silti käsittelemään evankeliumia sekä muuta hengellistä käsitteistöä ymmärtävästi ja harkitusti. Kirkkomonitor, evankelis-luterilaisen kirkon käyttämä suomalaista hengellisyyttä luotaava jatkuva tutkimus, on osa RISC Monitor –tutkimusohjelmaa ja olen tämän ohjelman vastuullinen tutkija. Edelleen valmistelen väitöskirjaa Turun kauppakorkeakoulun taloussosiologian laitokselle aiheesta spiritualiteetti ja kulutuskäyttäytyminen, jossa tarkoituksena on ravistella joitakin yleisiä myyttejä hengellisyyden luonteesta.
Jätän osan käsitteiden määrittelystä ja syvällisistä ilmiöiden perusteluista tekemättä siksi, että tämän kirjan luonteeseen sopii paremmin ajatuskulkujen johdattaminen kuin akateemisesti validit ja täysimittaiset perustelut. Toivon nimenomaisesti, että tämä kirja johdattaa lukijansa aktiiviseen ympäristön havainnointiin ja ajatustyöhön. Tältä pohjalta tapahtuva ymmärryksen lisääntyminen – ei aukottoman päättelyketjun esittäminen - on artikkelini tavoite.
Onko ympäristön muutos todellista
Kun tapaamme vuosien tauon jälkeen tutun ihmisen, meidän on helppo havaita ainakin ulkoisia muutoksia tuossa ihmisessä. Samoin hän todennäköisesti tekee samanlaisia havaintoja meissä itsessämme tapahtuneista muutoksista, joita emme välttämättä itse ole tunnistaneet. Työpaikoilla vaikkapa YT-neuvottelujen seurauksena tapahtunut ilmapiirin kiristyminen tai muu negatiivinen muutos on jotakin, minkä voimme jotenkin aistia kykenemättä varmuudella kuvaamaan asiaa tai sen voimakkuutta. Luemme myös viikottain sanomalehdistä, miten eri yhteiskunnan instanssit ovat tulleet tavalla tai toisella yllätetyiksi jonkin muutoksen kautta. Välillä yllättävä muutos liittyy luonnonvoimiin, usein talouden toimijoihin, joskus ikääntyvien määrään tai vaikkapa pääkaupunkiseudun sisäisen muuttoliikkeen ja kuntakohtaisten päivähoitopaikkojen epäsuhtaan. Muutos, sen tunnistaminen ja varsinkin sen ennakoiminen ovat vaikeita asioita. Huolimatta mittaamisen yleisyydestä on useita teemoja tai alueita, joiden mittaaminen on harvinaista tai olematonta. Sosiokulttuuriset (sekä sosiaalisen kanssakäymisen että kulttuurin) muutokset, asenteet, arvojen tulkinnat ajassa, hyvän elämän kuva, toiveet, tavoitteet, unelmat ja motivaatiot ovat ilmiöitä, joiden mittaaminen ei ainakaan kokonaisvaltaisesti ole yleistä. Luotettavia mittaustapoja on vähän ja toisaalta suunnilleen jokaisella meistä on henkilökohtaisia kantoja tällä alueella tapahtuneista muutoksista.
Subjektiiviset näkemykset muutoksesta ovat pääsääntöisesti tarkoitushakuisia, tosin usein tahattomasti. Näkemykset muutoksen suunnasta ja voimakkuudesta saattavat olla esimerkiksi perusteluja jollekin puolueohjelmalle, joka hyötyy muuttuneesta ympäristöstä. Tahatonta tapahtuneen muutoksen subjektiivinen virhearviointi on siksi, että ihminen suodattaa ulottuvilla olevasta tietovirrasta sen, mikä tukee hänen olemassaolevaa näkemystään. Toisin sanoen, me olemme herkempiä huomaamaan vaikkapa uutisia, jotka tukevat aiemmin muodostunutta käsitystämme jostakin asiasta kuin uutista, joka on ristiriidassa aiemman käsityksemme kanssa.
Kuulen ajoittain kysymyksen ”onko mikään nyt todella viime vuosina muuttunut Suomessa?”. Varsinkin hengelliset yhteisöt ovat olleet niiden harvojen tahojen joukossa, joiden näkemyksen mukaan mitään erityistä muutosta ei yhteiskunnassa ole tapahtunut viime vuosikymmeninä. Tapahtuneiden muutosten signaalit ovat kuitenkin määrällisesti lisääntyneet jo siinä määrin, että muuttumattomuuden puolustus alkaa olla mahdotonta. Kirkon näkökulmasta jäsenmäärän lasku, lakimuutokset, Suomeen rantautunut ei-kristillinen hengellisyys, muuttoliike sekä useat muut signaalit kertovat tapahtuneesta muutoksesta, jota ei selitetä kansantalouden nousu- ja laskukausien sekä tätä aaltoliikettä myötäilevällä hengellisyyttä kohtaan osoitetun kiinnostuksen vaihteluilla.
Suomi on 1990-luvun alkupuoliskolla siirtynyt Länsi-Euroopan tavoin kiihtyvän muutoksen aikaan, jossa se on edelleen. Tuolloin talouden lamaa vastaan taistellut suomalainen oppi pitämään taloudestaan parempaa huolta ja kasvanut vauraus sekä usko oman talouden kantokykyyn mahdollistivat aiempien toiveiden, uusien ajattelu- ja elämäntapojen sekä yksilöllisyyden esiinmarssin. Muutoksen sisältöön vaikuttivat voimakkaasti kaksi eurooppalaista megatrendiä: brändikulttuuri ja fragmentoituminen.
Brändikulttuurissa ei ole kysymys brändituotteiden käytöstä massatuotteiden sijaan (tämä muutos tapahtui jo aikoja sitten), vaan paljon perustavampaa laatua olevien rakenteiden muuttumisesta brändien myötävaikutuksella. Brändit ovat 1990-luvulla sulautuneet kieleemme, kulttuuriimme sekä tapaamme jäsentää ja hahmottaa ympäröivää maailmaa. Puhumme urheiluhallien sijasta Hartwall-areenasta (myös YLEn kanavilla), tunnistamme Ikean huonekalut tuttaviemme kodeista, hahmotamme kollegan menestystä hänen käyttämänsä automerkin perusteella, alamme mieltyä Ford-logolla varustettuihin autoihin ihastuttuamme ensin Idols-ohjelmaan, sovimme tapaamisia Stokkan kellon alla ja työpaikkakeskusteluissamme on poikkeuksetta aina mukana iltapäivälehdistön keskeiset lööpit. Me käytämme päivittäin brändejä ympäröivän todellisuuden jäsentämisessä pidimmepä asiasta tahi emme. Ilmaisemme itseämme brändikielen avulla silloinkin, kun vastustamme jotakin ilmiötä: emme ehkä halua kuulua bemarikuskeihin, koijärvinuoriin, tositeeveefaneihin, kettutyttöihin, lottokansaan tai metroseksuaaleihin.
Fragmentoitumisella tarkoitetaan pirstaloitumista eli kehitystä, jossa yhtenäiskulttuuri korvautuu joukolla pienempiä, sisällöltään erilaisia kulttuurin elementtejä tai toisistaan eroteltavissa olevia ryhmiä. Yhtenäiskulttuurin kaudella on ikäänkuin tiedetty, mikä on se ainut oikea hyvän elämän kaari vakituisine työpaikkoineen, omistusasuntoineen ja kesämökkeineen. Tämän yhden kaaren sijaan on tullut joukko hyvän elämän kuvia, joiden sisältö vaihtelee ryhmästä riippuen melkoisesti. Samoin vaihtelevat toimintatavat ja välineet, joilla tuo tavoitetila saavutetaan. Viime vuosikymmenen jälkipuoliskolla fragmentoituminen vauhdittui dramaattisesti ja paremman taloudenpidon tukemana suomalaiset lähtivät kulkemaan aiemman valtatien sijasta pienempiä polkuja. Ja nimenomaan itse valittuja tai rakennettuja polkuja, omaan tahtiin, sopivasti yhdistellen, kukin oman minä-projektinsa täysivaltaisena projektijohtajana. Kun RISC Monitor –tutkimusohjelman tunnistamia, suomalaisiin vaikuttaneita sosiokulttuurisia trendejä verrataan eri vuosikymmeninä, voidaan todeta, että 80-lukuun verrattuna 2000-luvulla näiden trendien määrä on yli kaksinkertaistunut. Renesanssiajan filosofi Pico della Mirandola kuvasi teoksessaan Ihmisen arvokkuudesta keskeiseksi ihmisen tehtäväksi uuden luomisen ja suurimmaksi luomistyöksemme oman elämäntarinamme muovaamisen. Näitä muovaamisen välineitä käytämme tässä ajassa enemmän ja intensiivisemmin kuin koskaan aiemmin.
Individualismi eli yksilöllistyminen ei siten ole muutoksen koko kuva. Brändikulttuuri on luonteeltaan merkitysten vaihdantaa, sosiaalista ja siten yhteisön lokaaleja tulkintoja ja merkityksiä ylläpitävä yhteisöllinen elementti. Individualismin voi tulkita merkitsevän yksilön autonomiaa, jonka juuret terminä on kreikankielessä: ”olla itse laki”. Yksilöllistyminen ilmiönä ei ole jäänyt keneltäkään huomaamatta. Kun olemme itse itsellemme ”laki”, on sen eräs looginen seuraus se, että syntikäsitykset (lain rikkominen) eivät ole jääneet ennalleen. Itse määritetty laki on todennäköisesti sellainen, jonka kanssa ei joudu jatkuvaan ristiriitaan. Siirtyminen relativistiseen oikean ja väärän määrittelemiseen subjektiivisista lähtökohdista näkyy mitattavasti. Esimerkiksi noin neljännes suomalaisista pitää valehtelemista aina vääränä asiana. Vastaavasti pääkaupunkiseudulla reilusti alle puolet pitää avioliiton ulkopuolista suhdetta poikkeuksetta vääränä tai vääryytenä. Emme siten voi lähteä olettamuksesta, että yhteisölliset rakenteet olisivat säilyneet ajassa muuttumattomana tai edes ymmärrettävinä. Joudumme päinvastoin pohtimaan sitä, mille moderni yhteisöllisyys rakentuu. Perinteisten rakenteiden (laki, asetukset, kymmenen käskyä) murentuessa kaupallisvetoinen brändikulttuuri luo omaa vaihtoehtoista struktuuriaan, joka ainakin joiltakin osin korvaa vanhaa. Tällöin uusiksi rakenteiksi saattavat nousta vaikkapa Voittajaominaisuudet (näkyvä menestys missä tahansa kilpailussa ja kilpailujahan riittää), Tarkoitus pyhittää keinot –oikeus ( esimerkkinä TV-sarjan Shield päähenkilön Vic Mackeyn elastinen moraalikäsitys) tai Huomiokompetenssi (kyky saada median huomio sisällöstä riippumatta). Ottamatta kantaa näiden rakenteiden hyvyyteen tai huonouteen, nämä ohjaavat rakenteet ovat varsin näyttävästi tarjolla 2000-luvun mediassa. Ne ovat varteenotettavia identiteetin rakenteen kandidaatteja, jos muuta ei ole tarjolla.
Moraalikäsitysten muuttuminen on vain yksi esimerkki niistä muutoksista, joita voimme arvailla arkielämässä havaittujen seurausten perusteella. Syväluodatessamme suomalaista ajatusmaailmaa eteen piirtyvä todellisuus pakottaa laajemminkin pohtimaan niitä perusolettamuksia kanssaihmisistä, joita emme lausu ääneen emmekä ilmeisesti juurikaan kyseenalaista. Me tunnumme uskovan, että on olemassa yhteinen perinne, jonkinlainen protestanttinen syvä rakenne, joka on siirtynyt meihin kaikkiin lapsuuden kodista. Tätä rakennetta me sitten joko noudatamme tai vastustamme, ikäänkuin annettujen pelin reunaehtojen sisällä. Rohkenen ehdottaa, että tällaista yhteistä ”perinnestruktuuria” ei ainakaan alle 40-vuotiailla suomalaisilla enää ole. Ne identiteetin rakennusaineet, joita nuoremmat sukupolvet ovat käyttöönsä saaneet, eivät ole enää aiempaan tapaan sisältäneet perheen tai suvun tapoja ja traditioita, tuttavapiirin ryhmäpaineita, kansalaisuutta tai isänmaallisuutta, lain ja järjestyksen kunnioittamista tai muita ”hyvään kansalaisuuteen” kuuluneita asioita. Sen sijaan leijonanosan identiteetin raaka-ainevarastosta on kaapannut kaupallisorientoitunut viestintä ja sen sisällöt. Pohjoismainen hyvinvointivaltiomalli on muutamien vuosikymmenien aikana luonut tasavertaisuutta elämässä menestymiseen, mutta samalla mahdollistanut yksilölliset, riippumattomuuteen perustuvat valinnat. Se on tehnyt tarpeettomaksi aiemmat turvaverkkosuhteet muihin ihmisiin ja myös pakottanut tekemään valintoja varhaisella iällä (esimerkiksi koulutusta ja työtä koskevat valinnat). Omaa valintaa korostava ympäristö, jossa vanhat rakenteet eivät tue, johtavat omaehtoiseen elämänkuvan sisältöjen määritykseen. Julkisen, ”kansalaisuuteen” liittyvän viestinnän ja kaupallisen , ”brändiviestejä” sisältävän viestinnän merkittävä perusero on se, että jälkimmäinen puhuttelee valitsijakuluttajaa tämän käyttämällä kielellä sekä määrällisesti että laadullisesti ensin mainittua huomattavasti paremmin. Ei siten ole mikään ihme, että brändikulttuurin identiteettirakenteita omaksutaan vuosi vuodelta helpommin ja ”perinteinen kansalaisuus” luisuu hiljalleen kohti unohduksen yötä. Luulen, että yhtenäiskulttuurista identiteettinsä rakennusaineet saaneiden on vaikea uskoa, että brändikultuurin rakennusaineilla voi identiteettäjä rakentaa ilman onttouden ja keinotekoisuuden jatkuvaa tunnetta. Kyllä voi eikä keinotekoisuuspohdintaa harrasteta. Ranskalainen filosofi Michel Maffesoli on sattuvasti todennut, että nuorten ideaalit hyvästä elämästä palautuvat “seurallisen elämän” karikatyyreihin, joiden esikuvat löytyvät mainoksista, sarjakuvista ja elokuvien toistamista hahmoista.
Enemmän variaatiota, lisää henkilökohtaisia yhdistelmiä
2000-luvun kehitykseen kuluu merkittävänä ajankuvan määritteenä myös epävarmuus. Yhteisörakenteiden muretessa tilalle ei ole tulossa mitään muuta merkittävää identiteetin rakennusaineiden ryhmää kuin aiemmin mainittu brändikulttuuri. Tavaroiden, palveluiden ja yritysten mielenrauhaa stabiloivalle vaikutukselle on tosin merkittävästi enemmän kysyntää kuin 90-luvulla, joten uusien brändirakenteiden leviäminen kiihtynee. Merkittävä osa ideologioista, aatteista ja periaateleireistä toimii samalla brändikielen logiikalla. Siinä missä nautinto-orientoitotunut citysinkku pudottelee kansainvälisiä tuotemerkkejä kevyen huolettomasti, eettisesti valveutunut virkamies toteuttaa name dropping –signa-lointiaan Max Weberin, Michel Maffesolin tai Zygmunt Baumanin terävillä kuvauksilla ympäröivästä yhteiskunnasta. Moniulotteisempi ympäristö on jo Suomessakin sikäli läsnä, että erilaisten merkityssisältöjä yhdistävien pelikenttien yhdistäminen on jo käynnissä. Tulemme siis käyttämään brändejä, viiteryhmiä, aatteita, heimoja ja muita rakenteita elämäntarinamme runsaina kudelmina, jolloin kategoriarajoja ei perinteiseen tapaan enää ole. Aiemmin toisilleen vastakkaiset ilmiöt, kuten vaikkapa filosofia ja urheilu, tulevat olemaan saman persoonan moniulotteisia määritteitä.
Hengellisyys loistaa poissaolollaan, kaipuu kuuluu
Kun suomalaiset itse kuvaavat, kenellä tai millä organisaatioilla on Suomessa valtaa, kärkeen sijoittuvat hallitus ja suuryritykset. Kirkko on 14 organisaation listalla viimeisenä: muutama prosentti suomalaisista kokee kirkolla olevan valtaa. Media on jo pitkän aikaa keskittynyt kirkkoa koskevassa uutisoinnissaan sääntöriitelyyn (naispappeus, homoliitot, Nokian herätys, Luther-säätiö), ulkokohtaiseen hengellisten tapahtumien volyymitilastoihin (montako soppatykkiä Herättäjäjuhlassa), työyhteisön tilaan (työpaikkakiusaaminen seurakunnissa) tai kirkon työntekijän henkilökohtaisen elämän edesottamuksiin (piispa Kantola). Viime vuosina on tosin alkanut esiintyä myös hengellisyyden sisältöä käsittelevää journalismia (HS:n eri uskontokuntia koskevat artikkelit, Keskisuomalaisen liite). Takana on kuitenkin pitkä ajanjakso, jolloin hengellinen sisältö ei ole ollut keskeisissä medioissa läsnä. Kun aiemmin kirkonmäeltä kuultiin olennaiset uutiset, nykypäivän hengellisyyden marginalisoitumisen symbolina ovat hengellisten organisaatioiden sanomalehti-ilmoitukset lavatanssien ja kirpputori-ilmoitusten välissä. Hengellinen substanssi ei ole ollut mediakelpoista. Sen sisällöistä on puuttunut uutisenomaisuus, mitattavuus eikä sen kategoriaa ole pidetty oikein legitiiminä, oikeutettuna. Vaikka professori Ilkka Niiniluoto kirjassaan Johdatus tieteenfilosofiaan kuvaa tieteen ja uskon rajautumista siten, että kumpikin ristiriidattomasti vaikuttaa omalla alueellaan, on suomalaisessa mediassa kuitenkin suosittu tiedettä hengellisyyden kustannuksella.
Spirituaalinen kaipuu, halu ymmärtää elämän tarkoitusta ja lähdettä, ei ole poistunut minnekään. Vuosittain noin 40% suomalaisista haluaisi jollakin tavoin saada lisää henkisyyttä/hengellisyyttä elämäänsä. Siten spiritualiteetti ei ole ihmiselämässä marginaalinen ilmiö, vaikka se onkin sitä mediajulkisuudessa. Koska kaikki ihmisten halut ja toiveet pyritään täyttämään viimeistään kaupallisten organisaatioiden toimesta, on ymmärrettävää, että spiritualiteetin kaipuuseen on vastattu muilla kuin hengellisillä foorumeilla. Spiritualiteetinnälkäinen valitsijakuluttaja on tullut kosketetuksi mm. useissa elokuva-alan jättiproduktioissa kuten Star Wars 1-6, Taru Sormusten Herrasta –trilogia, Harry Potter –sarja, Matrix –trilogia sekä lukuisat televisiosarjat (Millennium, Angels In America, Näkijä, The Profiler). Näille produktioille on tyypillistä, että päärooleissa esiintyvien henkilöiden profiilia on vahvasti syvennetty spirituaaliseen suuntaan. Frankfurtin vuotuisilla kulutustavaramessuilla on jo toisena vuotena peräkkäin vahvasti esille buddhismi-aiheiset käyttötavarat. Hengen ja rajatiedon messuilla kävijämäärät kasvavat, tantraseksi parantaa julkkisten aviosuhdetta, mormonikirkko nousee Espoon Leppävaaraan yksityisellä rahoituksella. Spiritualiteetti näkyy lopulta vahvasti, kaipuun voi tuntea päivittäin ilman mittauksiakin.
Moderni spiritualiteetti ja hengellisten yhteisöjen olemus
Miltä sitten näyttää kristillinen hengellisyys Suomessa? Entä hengelliset yhteisöt? Hengellinen status on aihe, jossa eri toimijoiden käsitykset ovat hiponeet ääripäitä. Körttiläisen näkemyksen mukaan suomalaisista paria prosenttia vaille jokainen on kristillisessä uskossa ja hengellisiin tilaisuuksiin osallistuneiden vähäinen määrä selittyy juuri uskon yksityisyydellä. Vapaiden suuntien fundamentalistisimpien arvioiden mukaan kristillisessä uskossa on suomalaisista vain pari prosenttia eli ne suomalaiset, jotka aikuisiällä ovat tehneet tietoisen uskonratkaisun, ottaneet uskovien kasteen (kansanomaisemmin aikuiskasteen) ja tehneet pysyvän parannuksen pyhittymisen tiellä kulkiessaan. Usein argumentoidaan, että kirkkoon kuuluminen heijastaa hyvin uskon tilannetta Suomessa: 83,8% suomalaisista kuuluu evankelis-luterilaisiin seurakuntiin ja siten kirkkoon. Ongelmallista tässä näkemyksessä on kuitenkin mm. kirkosta eroamisen kiihtyminen, jonka tämän ajatusmallin mukaan pitäisi heijastaa nimenomaan äkillistä uskosta luopumista eikä tällainen pikaluopuminen taida olla kovin uskottava selitys. Sen sijaan kirkkoon kuuluminen on ollut mitä ilmeisimmin jonkinlainen yhteiskuntakelpoisuuden signaali, jonka noudattamista omat viiteryhmät ovat ääneenlausumatta vaatineet. Kaste, rippi, aviovihkimys ja hautaansiunaaminen ovat olleet yhtenäiskulttuurin virstanpylväitä kelvollisen ja hyväksyttävän elämäntaipaleen pientareella. Näiden neljän kivijalan kestävyyttä kirkon ja seurakuntalaisen suhteessa sopii miettiä kriittisesti. Hautaaminen on jo tehtävä tasapuolisesti kirkkoon kuuluvalle ja kuulumattomalle. Aviovihkimyksen rinnalle on tullut paitsi avoliittokäytäntö, myös rekisteröity parisuhde. Siviilivihkimysten elämyksellisyys (metrohäät yms.) vetää puoleensa yhä useampia. Rippikoulun sisältö on selkeästi viihteellistynyt ja sen rinnalle on tullut elämänkatsomuksellisia leirejä. Kasteessa kummien roolin muutos aiheuttaa kirkolle paineita: moni ei enää tunne kummin velvollisuutta kristillisenä kasvattajana. Kirkon ”asiakassuhteen” kivijalat kohtaavat siten huomattavia haasteita jo lähitulevaisuudessa. Koska yhteisölliset symbolit, nämä kivijalat, ovat usean seurakuntalaisen kiinnikkeet kirkkoon omakohtaisen uskon sijasta, ei kirkkoon kuulumista voi pitää luotettavana hengellisyyden mittarina. Uskoa Jumalan olemassaoloon mittaavat kysymyksetkään eivät kuvaa omakohtaisen uskon tilaa, sillä yleisesti jumalan ja jumaluuden olemassaoloon uskotaan laajasti. Mikä sitten olisi sovelias tapa mitata hengellisyyden tilaa Suomessa?
Olemme Kirkkomonitorin puitteissa useana vuonna pyrkineet lähestymään hengellisyyden tilannetta eri lähtökohdista. Päädyin siihen, että todellisin kuva suomalaisesta kristillisesta hengellisyydestä syntyy kysyttäessä, onko Jeesus Kristus sovittanut Sinun syntisi. Tällöin kysymys kohdistetaan nimenomaan kristinuskon ytimeen, Jeesuksen sovitustyöhön, ja samalla vältetään uskonratkaisujen ja kastekäsitysten vastakkainasettelut. Selvitimme asiaa tammikuussa 2004 ja tulos oli, että 35% suomalaisista on aktiivisesti omaksunut tämän kristillisen uskon ytimen. Tämän lisäksi n. 20% suhtautuu kristinuskoon myönteisesti, mutta on jollakin tavoin hukannut uskon ytimen. Lopuille 45%:lle kristinusko on vierasta. Odotustasosta riippuu, voidaanko 35%:n määrää pitää suurena vai pienenä. Pinnallisenkin diskurssianalyysin tuloksena mediajournalismista voi tehdä sen johtopäätöksen, että kristillinen usko on täysin marginaalinen asia. Näistä lähtökohdista tulos on suorastaan yllättävä. Lähempi tarkastelu osoittaa, että tämä kolmannes ei kuitenkaan halua kutsua itseään uskovaisiksi (liian kapea käsite) eikä myöskään luterilaisiksi tai kristityiksi (liian laaja käsite). Heistä useat eivät myöskään ole löytäneet itselleen hengellistä kotia, jolloin on perusteltua kysyä tähän syytä. Jos nykyiset hengelliset yhteisöt aktiivisesti toivovat lisää jäseniä ja samalla noin neljännes suomalaisista (35%:sta noin kolmannes on hengellisen kotinsa löytänyt) etsii itselleen hengellistä kotia löytämättä sellaista, tarjonta ja kysyntä eivät kohtaa. Miksi?
Jos uskomme aiemmin mainitsemani perinnestruktuurin, protestanttisen syvän rakenteen, olemassaoloon ja vaikutukseen, niin voimme huoletta odottaa, että ihmiset tuntevat kristinuskon ja palaavat harharetkiltään tuttuun ja turvalliseen kotiin. Mikäli taas emme usko tuohon perinnestruktuuriin, niin silloin useat suomalaiset eivät ole palaamassa minnekään, vaan ovat mahdollisesti ensimmäistä kertaa tutustumassa spirituaaliseen tarjontaan, työmuotoihin ja hengellisiin yhteisöihin. Miltä kristillinen tarjonta näyttää? Tarjolla on evankelis-luterilaisten seurakuntien lisäksi Tuomas-yhteisöä, kirkon herätysliikkeitä, vapaiden suuntien yhteisöjä, pelastusarmeijaa, ortodoksisuutta, katolilaisuutta, retriittejä, mormonikirkkoa, kotiverkostoa, raamattupiirejä sekä Internetissä tämä kaikki sadoilla ja taas sadoilla sivuilla ilman mitään organisointia tai jäsennystä. Hengellinen etsijämme, nopeaan palveluun tottunut valitsijakuluttaja, on tosin tottunut valitsemaan tuotteita, palveluita, järjestöjä, työpaikkoja ja tapahtumia, mutta ei selviä hengellisestä tarjonnasta, jota ei voi selvästi jäsentää. Muun muassa seuraavat kysymykset askarruttavat monia etsijöitä:
Kristilliset seurakunnatkin joutuvat myöntymään, että niiden on tuoreen etsijän tajunnassa sijoituttava johonkin ymmärrettävään kategoriaan, jolla on rajat. Niiden on kyettävä hyväksymään eri seurakunnat ja virtaukset kategorian sisällä ja toisaalta vetämään tiukka raja sellaiseen hengellisyyteen ja henkisyyteen, joka ei ole kristillistä. Kun sitten ensiaskeleita hengellisyyden polulla halutaan ottaa, on luonnollinen toive löytää alkeisopetusta ja saada aloittelijan ymmärrys kokonaisuudesta sekä sen osista. On traagista, että golf-harrastuksen aloittaminen on niin perin hyvin järjestettyä ja jäsennettyä alkeiskursseineen ja Pro-opettajineen; ja vastaavasti hengellisyys niin voimakkaasti omatoimisuuteen sekä sitkeyteen perustuvaa. 2000-luvun nopearytminen lapsiruhtinas heilauttaa kättään ja kymmenen sekunnin etsikkoaika tarjolla olevalle ilmiölle päättyy: sitkeys on harvojen hyve.
Etsijälle on Suomessa tarjolla runsaasti vaihtoehtoja perinteisestä evankelis-luterilaisesta seurakunnasta vapaakirkkoon ja lestadiolaisuudesta Paavalin Synodiin. Mutta mikä näitä kaikkia yhdistää tai erottaa? Miksi niitä on ylipäätään olemassa? Vastauksia näihin kysymyksiin saa todella etsiä, myös tutkijana. Kun käyn eri hengellisissä yhteisöissä kutsuttuna luennoitsijana puhumassa suomalaisesta hengellisyydestä, työmuotojen uudistamisesta ja evankelioinnin viitekehyksistä, olen huomannut, miten jäsennyksen tarpeesta ja hahmottamisesta puhuminen on seurakunnille haasteellista. Brändi herättää käsitteenä vieroksuntaa useissa hengellisten yhteisöjen edustajissa. Olen pyrkinyt kansanomaisesti hahmottamaan brändien olemassaoloa autovertauksella. Jos ostamme vain ja yksinomaan autoa liikkumisen välineenä, meillä ei ole brändejä. Jos, kuten nykyään jo jokainen autoilija tekee, ostamme yleisesti auton sijasta Passatteja, Fiatteja, Lexuksia ja Focuksia, ostamme niitä niiden erottelevien ja uniikkien piirteiden tai näiden piirteiden yhdistelmien vuoksi emmekä halua ostaa jotakin toista merkkiä. Brändi on siten välineenä kyennyt kuljettamaan meille joitakin erityisiä merkityksiä ja me uskomme sen kykyyn kommunikoida näitä samoja merkityksiä myös muille ihmisille. Jos me vastaavasti haluamme kristinuskoa ilman brändejä, niin meille pitäisi riittää yksi ja yhteinen Kristuksen kirkko ilman lisämääreitä. Mutta meilläpä on tarjolla seurakuntia ja hengellisiä yhteisöjä joka lähtöön. Niiden erityispiirteitä vaalitaan ahkerasti, mutta niitä yhdistäviä tekijöitä ei julkisuudessa voimakkaasti korosteta. Seurakuntalehtien ja tunnuksien avulla pyritään vahvistamaan keskinäistä yhteenkuuluvuutta kunkin liikkeen ja yhteisön sisällä. Toisin sanoen, brändikäsitteistöä vierastavat hengellisten yhteisöjen edustajat ovat usein itse nimenomaan palavasieluisia, kärkkäitä brändijohtajia, joiden intoa voi yritysmaailman edustaja vain ihastellen katsoa. Jos vihdoin tämä hengellisten yhteisöjen johtaminen ja hallinnointi mielletään brändityöksi ja hyväksytään valitsijakuluttajan vaatimukset, pitäisi brändityössä alkaa aidosti miettiä, miten brändien sisältöä kirkastetaan. Harvalla hengellisellä yhteisöllä on edes esitettä, jossa selvästi kerrottaisiin, mistä liikkeessä on kysymys ja miten se eroaa muista. Mutta näin tehden se tärkein tapahtuisi: ovia avattaisiin tämän päivän etsijöille heidän ehdoillaan. Sanan laimentamiseen tai suhteellistamiseen ei pidä lähteä, mutta työmuodot ja rajapinnat on tarkoitettu ihmisten käyttöön, ei historiallisiksi monumenteiksi. Niitä saa ja tulee muuttaa ajan vaatimuksien mukaan.
Kun usko on ollut yksityinen asia, meillä ei myöskään hengellistä kasvua ole totuttu jäsentämään eikä naapuria sovi neuvoa. Kurssimuotoisten ja tuotteistettujen harrastusten aikakaudella yhä useampi etsijä on pulassa ilman tuutoria, personal traineria, HOPSeja, tavoitekeskusteluja ja tasokursseja. Hengelliset yhteisöt tarjoavat pääsääntöisesti puista penkkiä, jolla istumalla ymmärrys karttuu. Toki on olemassa Alfakursseja, jotka on onneksi tehty juuri tähän tarkoitukseen. Ihminen kaipaa varmistusta siitä, että on edennyt oikeaan suuntaan ja vielä kohtuullisella vauhdilla. Kestävät istumalihakset ovat positiivinen asia, mutta niiden varaan ei seurakuntien kannata laskea.
Epävarmuus kasvattaa halua tukeutua pienryhmiin ja heimoihin. Siksi on entistä todennäköisempää, että etsijän toiveena on löytää vertaisryhmä, jonka kanssa voi odottaa yhteisyyttä. Hengelliset yhteisöt eivät tunnu olevan halukkaita viestittämään profiilistaan tai siitä, mitä ulkopuolisen tulisi kyetä päättelemään yhteisöstään. Ajattelutapa lienee vieras, sillä kaiken olennaisen luullaan tapahtuvan sisällä. Silti yhteisöjen elämä on kaikkein kovimman haasteen edessä, kun etsijä toivoisi näkevänsä hengen hedelmien käytännön vaikutukset yhteisön jäsenissä. Onko helppoa löytää kristillinen yhteisö, jossa veljellinen ja sisarellinen rakkaus tuntuu lähes kosketeltavana ilmapiirissä? Kummasta löytyy todennäköisemmin lämminhenkinen kohtaaminen kasvokkain ja palvelualtis mieli, seurakunnan tilaisuudesta vai hotellin vastaanotosta?
Kristilliset yhteisöt ovat itsetutkistelun tarpeessa. Strategian ydinkysymykset mitä, kenelle ja miten ovat saattaneet jäädä pohtimatta edelliskerran jälkeen, josta on kulunut runsas tovi aikaa. Työmuodot ja tilaisuuksien formaatit ovat vain työvälineitä, joiden tehtävä on tasoittaa tietä etsivän ihmisen ja Jumalan välillä. Ne eivät ole itsetarkoituksellisia rituaaleja. Teetupabussien aika on ohi.
Branded spiritualism ja spiritualiteetin uusi nousu
Spiritualiteettia kohtaan osoitettu kiinnostus on ollut laskusuunnassa muutamana peräkkäisenä vuotena 2000-luvulla. Materialismin kysyntä on kova ja sillä paikataan epävarmuuden jättämiä aukkoja innokkaasti. Mitä on odotettavissa materialistisen kauden jälkeen? Tulevan ajan merkkejä on kuvattu jo artikkelin alkupuolella: henkisyyden ja hengellisyyden tarjonta tulee väistämättä monipuolistumaan. Itämaiset uskonnot, feng shui, ashtangajooga, wiccanoituus, homeopatia, hare krishna –liike ja useat New Age –yhteisöt muiden joukossa virittelevät kutsuhuutojaan kasvavan jäsenmäärän toivossa. Spiritualiteetin tulevaa kautta hahmotan käsitteellä Branded Spiritualism – brändätty spiritualiteetti. Vaihtoehtojen lisääntyessä muut kuin kristilliset yhteisöt alkanevat muokata tarjontaansa kilpailullisesti, potentiaalinsa tarpeita kuunnellen. Näemme todennäköisesti kilpalaulantaa ihmisten sieluista, jota alkuun katsellaan kristillisissä piireissä ymmärrettävän paheksuvasti, mutta joka todennäköisimmin toimii ja saa kannattajia. Siellä missä epämääräinen tarjonta muuttuu kilpailuasetelman kautta kiinnostavaksi, syntyy vetovoimaa koko kategorialle. Vasta tämä vetovoima saanee kristillisen tarjonnan terävöitymään. Tavallaan on paradoksaalista, että kun kirkko on tietoisesti lakannut puhumasta sielunvihollisesta, Saatanasta, pahan olemuksesta, se on tavallaan poistanut keskeisen vastakkainasettelun hyvän ja pahan välillä. Kiire kirkkoon on vähentynyt, kun pahan puraisua ei tarvitse pelätä. Tuleva uusi kilpailuasetelma tuo siis uudestaan spiritualiteetin alueelle kiivaita vastakkainasetteluita, jolloin vaihtoehdot, myös kristilliset, ovat ymmärrettävissä paremmin. Branded Spiritualism tuo mukanaan myös spiritualiteetin selkeämmän välinekäytön: brändätty spiritualiteetti tarjoaa käyttäjälleen tämän toivomaa sielukkuutta, syvällisyyttä, uuden ulottuvuuden, jota vastaanottaja ei voi hallita. Brändätty spiritualiteetti tekee kantajastaan mystisemmän, voimakkaamman, intensiivisemmän ja ulottuvamman eli kaikkea sitä, mitä materian leivän päälle tarvitaan tyhjyyden, latteuden ja yllätyksettömyyden poistamiseksi. Brändätty spiritualiteetti tuo kantajalleen vihdoin sen karisman, jonka kosmetiikkateollisuus lupasi toimittaa jo ajat sitten.
Spiritualiteetin uuden nousun takeena on muitakin tekijöitä. On odotettavissa, että kirkko ja hengelliset yhteisöt itse aktivoituvat miettimään olemassaolonsa peruskysymyksiä eli sitä, miten me seurakuntana palvelemme Jumalan ja etsivän ihmisen välissä? Onko meistä hyötyä vai haittaa? Jos haittaa, niin miten se voidaan poistaa? Kirkon jäsenmäärän laskua ennustin joitakin vuosia sitten hetkellisen eroamispiikin sijasta pysyväksi ilmiöksi, jos mihinkään erityisiin toimenpiteisiin ei ryhdytä. Nyt näyttää siltä, että aktiivista itsetutkistelua harrastetaan jo lähes kaikissa kristillisissä yhteisöissä, joten valmiustila muutokselle nousee. Lopulta myös useat spiritualiteettiaan väistelevät kansalaisetkin tulevat ottamaan kantaa kristillisyyden puolesta. Hengellinen tyhjiö määritelmällisesti täyttyy aina ja kun maisemaamme ilmestyy riittävän monta merkkiä paitsi meille vieraasta hengellisyydestä, myös vaatimuksia lainsäädännön ja yhteiskuntajärjestelmän muuttamisesta, moni suomalainen määrittelee kantansa kirkkoon uudemman kerran. Me emme ole syvällisesti tiedostaneet kristinuskon vaikutusta lainsäädäntöömme, yhteiskuntarauhaan ja vallitsevaan moraaliin. Kun nämä kytkennät tulevat muutospaineissa esiin, kuva kirkosta ja sen tärkeydestä muuttuvat sitä rivakammin mitä enemmän muutosvaatimuksia esiintyy.
Kirkko toivottavasti myös pysähtyy jäsenmäärän laskun yhteydessä pohtimaan asiakkuuttaan aiempaa tarkemmin. Vallitseva kanta lienee se, että ihmisen suhteesta seurakuntaan ei pidä puhua asiakkuutena, vaan ”seurakunta olemme me”. Toisin sanoen, suhdetta seurakuntaan ei tulisi määritellä interaktioiden määrän tai rekisterien mukaan, vaan seurakunnan muodostaa yleisesti ottaen kristikansa. En usko tämän ajattelun hedelmällisyyteen yhteiskunnassa, jossa 45%:lla suomalaisista ei ole kosketuspintaa kristilliseen hengellisyyteen. ”Meidät” on siis määriteltävä ja luotava joitakin käytäntöjä, jotka tukevat ”meidän” olemassaoloamme. Seurakunnan toimintamuotoja on uudistettava siten, että sisäpiirin yhteisöllisyys muuttuu myös laajempaa yleisöä sitouttavaksi hengelliseksi toiminnaksi. Ilman toimintaa ei ole kohtaamisia ja ilman kohtaamisia rakkauden kaksoiskäskyä ei ole helppo toteuttaa. Samoin kirkon on oltava selvillä alueensa seurakuntalaisista ja jollakin tavoin pitää näistä kirjaa yhteydenpitoa tukemaan. On hämmästyttävää, että maan sisäinen muuttoliike aiheuttaa valtavaa päänsärkyä kirkolle, mutta ei esimerkiksi S-ryhmälle. Asiakkuus on pohjimmiltaan välittämistä ja kestävää suhdetta. Järjestelmien on tuettava sitä välittämisen, hengellisen tuen ja avunannon työtä, jota seurakunnan työntekijät uupumukseen saakka tekevät. Järjestelmän on kannettava osa kuormasta, taakka ei saa jäädä yksittäisten työntekijöiden harteille. Lopulta kirkon on syytä tuoda esiin sekä laki että evankeliumi sellaisena kun niitä kaivataan: armontäyteisenä, laimentamattomana, pelastavana. Brändikulttuurin kaudella on osattava rakentaa toimintansa ja rajapintansa ymmärrettäviksi. Brändin ydintä ei silti missään olosuhteissa eikä koskaan saa hukata.
.
"Keskustelun avaa tutkija
Kirjan artikkelit ja kirjoittajat:
Lähtökohta
Kalle Vaismaa
Väistelty spiritualiteetti, hämmentynyt etsijä
Herätystä ilmassa
Tapani Ruokanen
Kuka on suurin?
Tanja Karpela
Kansankirkon mahdollisuudet tänään
Jukka Paarma
Agape-brändin osatekijöitä ovat martyria, koinonia ja diakonia
Kirkko ja asiakkaat – he ja me
Pirjo Vuokko
Brändinrakennus evankeliumin nimissä
Olemisen teologiaa ja kirkon missio
Sami Jalonen
Evankeliumi ja sen julistaminen tänään
Hannu Nyman
Kirkon brändit muotoutuvat paikallisseurakunnissa
Johtamisella mission toteuttamiseen
E-oppiminen ja kirkon missio
Viestintäleirimalli osana seurakuntien toimintaa