Kun politiikan näyttämöllä puhutaan hyvinvointipalvelujen turvaamisesta ja Suomesta hyvinvoinnin mallimaana, kuluttajakansalainen tuntee usein yhtä aikaa sekä ylpeyttä että hämmennystä. Puhe huippuunsa kehitetystä hyvinvointijärjestelmästä kuulostaa nurinkuriselta niiden korvissa, joilta elämän mielekkyys, työn merkityksellisyys tai sosiaalisten suhteiden palkitsevuus on ollut kadoksissa. Tässä ajassa peruspalvelut kattavat suhteellisesti pienemmän osan ihmisten kokonaishyvinvoinnista, vaikka peruspalvelujenkin tarve on samanaikaisesti kasvussa. Kukaan ei halua peruspalveluja vähentää, mutta vähemmälle on jäänyt keskustelu siitä, mitä hyvinvoinnilla ymmärretään.
Suomi on muiden länsimaiden tavoin elänyt 2000-luvun vuodet konservatiivisen materialismin aikaa. Suomalaiset ovat eurooppalaisia runsaslukuisammin keskittyneet kestokulutushyödykkeitä hankkimalla luomaan pysyvyyttä epävarmaan elämäänsä. Kansakunnan kaapinpäällä surkutellaan vuoroin globalisaatiouhkia, vuoroin ikääntymisen haittavaikutuksia. Yksittäisen ihmisen on työlästä olla optimistinen, kun koko maasta ei löydy montaa positiivisten visioiden lähettilästä. Käänne on kuitenkin jo käsillä.
Kotimaisten pelkoindikaattorien 2000-luvulla vahvasti noussut kehityskäyrä kääntyi tänä vuonna laskuun ja sosiokulttuurisissa aineistoissa on muitakin lupaavia merkkejä. Monen vuoden jälkeen johtajan tehtävissä työskentelevien muutosmyönteisyys on vihdoin kasvussa, samoin kuluttajakansalaisten myönteinen suhtautuminen uuteen. Sisäänpäin kääntynyt Suomi saattaa seuraavien vuosien aikana kohdata yllättävän hyviä aikoja varsinkin, jos niiden tuloa ei välillisesti estetä. Maalisvaaleja edeltävästä pelotteluretoriikasta toivottavasti selvitään ilman orastavan innostuksen taittumista.
Hyvinvoinnin keskeiseen problematiikkaan kuuluu, että peruspalveluja on jo lähitulevaisuudessa tuotettava merkittävästi tehokkaammin. Samaan aikaan hyvinvoinnin sisällöt ovat ratkaisevasti muuttumassa kohti Maslow’n tarvehierarkian ylätasoja. Ensimmäinen sotien jälkeinen hyvinvointiprojekti on päättymässä ja järjestyksessään toinen on alkamassa. Ensimmäisen teemoja ovat olleet kasvava materiaalinen ja terveydellinen perusturva, tasapuoliset oppimis- ja etenemismahdollisuudet, pienet tuloerot sekä erilaiset tulonsiirrot. Sen diskurssissa painottuvat lineaarinen kasvu, ydinperhe, julkisen sektorin tuotantovastuu, kansallinen etu ja kotimainen tuotanto. Toisen hyvinvointiprojektin teemoiksi ovat muotoutumassa henkinen hyvinvointi, yksilölliset terveys- ja muut palvelut, työn ja kodin yhteensovittaminen, uudet sosiaaliset verkostot, vertaisuus ja lähidemokratia sekä spiritualiteetti. Viimeksi mainittu ei tarkoita jakoa uskonto-tiede –akselilla, vaan pinnallisuus-syvyys –akselilla. Keskustelussa esiintynevät ainakin perheen monimuotoistuminen, elämän saarekkeistuminen, työn ja kulutusmahdollisuuksien säätäminen molempiin suuntiin, yhteisen perustarinan puuttuminen ja tiedollisen ulottuvuuden ristiriitaisuudet. Hyvinvointivaltion sijasta hyvinvointiyksilön näkökulma korostuu. Silloin ei perinteinen resurssijakelun traditio riitä. Valittua tietä ei tarvitse vaihtaa, kaistaa kylläkin.
Uutta hyvinvointia ja sen rakennetta suunniteltaessa monet asiat tuntuvat olevan vaikeita hahmottaa. Mistä uudet merkitykset ja moderni yhteisöllisyys ponnistavat? Olisi aloitettava niistä tekijöistä, joilla on muita hyvinvointirakenteita mahdollistava vaikutus. Niitä on ainakin kolme.
Palautesykli ja vieraantumisen estäminen
Suomi on elänyt nopean muutoksen aikaa jo runsaat kymmenen vuotta. Muutosvauhti on yllättänyt erityisesti sellaiset organisaatiot, joiden palautesykli asiakkailtaan tai jäseniltään on pitkä. Mitä pidempi palautesykli on tai mitä epäolennaisempaa palautetta kerätään, sitä syvempi kriisi. Siinä missä yritys saa palautteensa monessa muodossa jopa viikoittain markkinoilta, meillä on vastaavasti hengellisiä julkaisuja, joiden toimitusneuvosto on kokoontunut 14 vuoden välein. Ei ole vaikeaa arvata kumpi on hukannut otteen ympäröivään todellisuuteen. Jos (perinteinen) osuustoimintaliike, ammattiyhdistys, seurakunta tai kehitysyhteistyöjärjestö olisi päättänyt palautteen olevan olennainen osa johtamisjärjestelmäänsä, niin eksyneiden lampaiden perässä juoksemiseen ei nyt tarvitsisi kiinnittää merkittävää määrää resursseista.
Lähidemokratia ja dialogisuuden kulttuuri
Lähidemokratian toteutuminen on sukua palautesyklille, mutta sen vieminen kunta- ja kaupunkitasolle on hieman toisenlainen kysymys. Ainoastaan neljännes suomalaisista tietää, mitä kunta-niminen yksikkö tekee. Julkisen sektorin organisaatioista monet ovat suomalaisten ajatuksissa kuin rajavartiolaitos: jossain reunoilla, niistä ei tarvitse tietää, kiva jos toimivat hyvin. Tähän ei tulevaisuudessa ole varaa, sillä tulevaisuudessa on varmistettava, että yhteisöjä rakentuu ja että kaikki ovat mukana. Mitä enemmän valtio siirtää palveluja kuntien vastuulle, sitä paremmin kunnan on oltava ihmisten saatavilla ja valvottavissa. Kuntien olisi luotava asiakkuusjärjestelmä ja ryhdyttävä digitaaliseen dialogiin asiakkaidensa kanssa. Useat neuvoa-antavat kyselyt, äänestykset ja lokaali äänioikeus ovat realistisia käytäntöjä jo tänään ja välttämätön uusi kaista matkalla kohti hyvinvointiyksilön toimintamallia. Onko kyse siis markkinatutkimuksista? Kyllä ja ei. Perinteisesti markkinatutkimukset ajatellaan osaksi yritysten taktista myyntiprosessia, hintansa puolesta kalliina ja metodisesti kevyinä. Kuitenkin SSS-markkina (Self Service Software) on jo radikaalisti ja pysyvästi tuonut kvalitatiiviset ja vielä suuremmassa määrin kvantitatiiviset kyselyt sekä pikatutkimukset luontevaksi osaksi sellaisten organisaatioiden toimintaa, joilla on asiakasrekisteri. Epävirallisten asiantuntija-arvioiden mukaan SSS-markkinan koko oli vuonna 2005 tutkimuksiksi luokiteltavien projektien osalta markkinahintaisena jo 70 M€:n luokkaa, kun suomalaisten markkinatutkimustoimistojen liikevaihto oli samaan aikaan 100 M€ (lähde ESOMAR). Olisi siis aika lakata puhumasta kyselyistä ja mielipidetiedusteluista, sillä jatkuvan dialogisuuden aikakausi on käsillä. Tiivis dialogisuus on julkiselle sektorille merkittävä mahdollisuus ja sen myötä nopeasti toteutuva asiakkuuden kokemus olisi kuntalaiselle käänteentekevää kehitystä.
Kommodifikaatio ja julkisten palvelujen näkyväksi tekeminen
Eri maiden hyvinvointijärjestelmillä on omat tapansa tuottaa peruspalveluita kuluttajakansalaisilleen. Suomessa peruspalveluiden tarjonta verovaroin on runsasta ja käyttäjälleen kukkarotasolle siksi suhteellisen näkymätöntä. Yhdysvalloissa pääsääntöisesti lääkäripalvelut maksetaan omasta pussista konkretian säestämänä ja ostettuihin vakuutuksiin luottaen. Kuluttajakansalaisen aikakaudella tuotteiden ja palveluiden hinnalla on aiempaa huomattavasti kommunikatiivisempi ja todeksi tekevämpi rooli. Sähköisiä julkisen sektorin palveluita luotaessa olisi syytä harkita tätä hinnan merkitystä myös omassa järjestelmässämme. Esimerkiksi sairaalan leikkauspalveluita käyttänyt kuluttajakansalainen voisi myöhemmin saada tiedoksensa laskelman, joka osoittaa yhteiskunnan hänen hyväkseen tähän palveluun allokoiman rahan määrän. Henkilökohtaiseksi hyväksi käytetty verovarojen summa ja erittely voitaisiin toimittaa kaikille kansalaisille vuosittain. Sivuvaikutuksena koululainenkin mieltäisi paremmin roolinsa kansalaisena eikä käsitys julkisen sektorin ei-kenenkään-rahoista enää leviäisi. Kaikki panokset ovat lopulta yhteiskunnan mikrotasolla eli ihmisten elämässä hyvinvointipanoksia, sekä omat että yhteiset.
Yhteisöllisyyden, merkityksellisyyden ja yksilön elämänhallinnan näkökulmasta jopa hyvinvoinnin kasvun, ei vain turvaamisen, mahdollisuudet ovat hyvät. Yhteiskunnan vaikuttajien on aika kääntää rattia yksilöhyvinvoinnin suuntaan. Rohkeasti vilkkua päälle ja terävä kaistan vaihto, sillä hyvää tietä on tarjolla.
Artikkeli on julkaistu Mensalainen-lehdessä 28.2.2007.