Toinen, nuori ystäväni osallistui yleisölle avoimeen poliittiseen tapahtumaan. Lämpimän kesäpäivän varusteisiin kuuluivat farkut sekä vartalonmyötäinen t-paita. Ei hullumpi valinta kauniille nuorelle naiselle, pohtivat monet miespuoliset lehtereillä. Selvästi eri mieltä olevat ikääntyneemmät rouvashenkilöt ehtivät parin tunnin kuluessa yksitellen puolueinstituutiosta kiinnostuneen nuoren äidin lähituntumaan osoittamaan paheksuntaansa. Armoitettuina tyylin tuntijoina heillä ja ainoastaan heillä oli varma tieto siitä, missä kohden pukeutumiskoodia oli rikottu. Ja vielä täällä sisäpiirin ydinreviirillä, ihan järjestysmiesten silmien alla. Tuttu pastori ei mahtunut seurakuntayhteisöön. Liian paljon uusia ajatuksia toimintatavoista, liikaa suosiota seurakuntalaisten keskuudessa. Nimeltä pyydettiin kastamaan ja vihkimään.
Oletko koskaan ollut saunassa, jossa ylälauteilla istuvat kiulun hallitsijat heittävät vettä kiukaalle kysymättä muilta? Saunassa, jossa ylälauteilla tiedetään niin paljon muita paremmin, paljonko ensikertalaisenkin nahka kestää kuumuutta. Ylälauteilla asuu väkevä tulkinta enemmistön totuudesta eikä kukaan välty sen vaikutuksilta.
Perinteisten yhteisöjen jäsenmäärä vähenee reippaalla vauhdilla. Syyksi tähän ja niin moneen muuhunkin suosionsa hukanneen ilmiön alamäkeen tarjotaan poikkeuksetta samaa syytä: ihmiset yksilöllistyvät, jopa yltiöyksilöllistyvät. On sinänsä totta, että meitä on kasvatettu yksilölliseen vastuunottoon ja valitsijakuluttajuuteen. Meille ei luvata esimerkiksi koulutuksen mukaista työtä, vaan jokaisen oma velvollisuus on etsiä työn mukaista koulutusta. Samaan aikaan kuitenkin yhdeksän kymmenestä suomalaisesta kaipaa elämäänsä lisää yhteisöllisyyttä. Voisiko tätä yhteisöllisyyden ongelmatiikkaa lähestyä yhtään analyyttisemmin kuin vain individualismin nuijaa heiluttaen? Entä jos perinteisissä yhteisöissä ja niiden toimintatavoissa onkin ongelmia? Jospa suomalaiset juuri siksi ovat mieluummin itsekseen kuin itselleen pettymyksiä tuottavissa yhteisöissä? Entä monessako jäsenkadon vaivaamassa organisaatiossa nämä ylälauteiden ihmiset ovat saaneet rauhassa mellastaa ja ovat vastuussa heikosta kehityksestä?
Meillä on monin paikoin ollut tapana olla kannattelematta yhteisöjen missiota, perustehtävää ja keskittyä epäolennaisten tyylikysymysten, symbolien ja tapojen puolustamiseen tai torjumiseen. Kuusikymmentäluvulla kirkossa vastustettiin kitaramusiikkia. Nyt Metallimessut ovat olleet samantapaisen arvostelun kohteena, sillä 1700-luvun urkumusiikin tukeva yliedustus on jonkun mielestä uhattuna. Taitaa välillä unohtua, että urut ovat aikanaan olleet roomalaisten orgioiden keskeisiä soittimia eikä niillä myöhemminkään ole tiettävästi ollut itsessään autuaaksitekevää vaikutusta. Argumentaatio on toisinaan ohutta. Martti Luther teki hengellisiä sanoituksia juomalauluihin, sillä hän tiesi kansan tuntevan sävelet. Mozart oli iloluontoinen, vilkas ja herätti paheksuntaakin aikalaisissaan. Myöhemmin hänenkin patsashahmoonsa on pyritty liittämään epäinhimillistä arvokkuutta ja siivoamaan epäsuotuisia piirteitä taemmas aivan Idols-finalistien parhaiden profilointiperiaatteiden mukaisesti. Jälkimmäistä profilointia paheksutaan ylälauteilla, edellä mainittu on vastuullista historiankirjoituksen perinnettä.
Jospa meillä Suomessa päästäisiin hiljalleen keskustelemaan yhteisöllisyyden muutoksesta, yhteisörakenteista ja kansalaisuuden uusista muodoista tavalla, jossa emme jumiutuisi kehäpäätelmiin. Yhteisöllisyyden hautajaisia on turha suunnitella, myös uusi voi olla hyvää. Olisi aika katsoa kriittisesti niin ammattiyhdistysliikkeen, puolueen, seurakunnan, partion, vapaaehtoisten maanpuolustusjärjestöjen kuin perinteisten osuustoimintaliikkeidenkin toimintamalleja ja rakenteita. Ehkäpä niissä on jotain säätämisen ja kehittämisen paikkoja. Kannattaa aloittaa ylälauteilta.
Kolumni on julkaistu Verkkoapilassa viikolla 37/2008.